Riittämättömyydestä ja vähän kaikesta

I

Talvista aamu-ulkoilua kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Yksi on villi pentu, joka sinkoilee edestakaisin ja saa toisen, vanhemman pienen koiran, hermostumaan. Tuulee, lumi pöllyää, koirat haukkuvat, hanskat putoavat lumeen, koirat hyppivät ja haukkuvat lisää. Avuttomuus ja hermostuminen tempoilevat minussa. Miksi taitoni eivät riitä - miksi menetän malttini ja komennan niin huonosti koiria? 

Kaksi minuuttia myöhemmin, tilanne on ohi ja kävely onnistuu paremmin. Kohta olemme lumisella aukiolla, jossa ei ole autoja, toisia ihmisiä tai koiria.  Päästän koirat irti. Nautin katsoa niiden juoksua ja sinkoilua. Lumi taas pöllyää.

Riittämättömyyden tuntu. Mistä se syntyy - tulee - tupsahtaa? Miten äkkiä voikin muistaa kaikki saamattomat työt, apurahat, epäonnistumiset ja vastoinkäymiset.  Kaikki muutkin epävarmuuden hetket vanhempana tai kumppanina olemisessa ovat yhtäkkiä niin tuoreina mielessä. Niin kuin myös vastaamattomat viestit, kesken jääneet sähköpostit, unohdetut lupaukset, suunnitelmat tai unelman pätkät. Kaikki iskevät juuri sillä hetkellä kun koirat haukkuvat, hyppivät ja yritän holtittomasti olla lauman johtaja.

Jälkikäteen istun kotona keittiössä, mietin välittämistä ja riittämistä taiteessa ja taiteilijana olemisessa. Mietin myös tätä yhteiskuntaa. Kysymysten tulva vyörähtää liikkeelle. Mitä tapahtuu jos taiteilija ei riitä tai jos taiteilija menettää malttinsa? Mitä on riittäminen tai riittämättömyys? Onko malttinsa menettäminen aina riittämättömyyttä? Katoaako riittämättömyyden tuntu koskaan? Mikä ruokkkii riittämättömyyttä tässä ajassa ja mikä ei ruoki?

Mietin myös taiteilijan roolia ja taiteelle annettuja odotuksia tai  määritelmiä. Mietin myös rakenteita, joita on ja joita ei ole. 

II

Joku kohta tanssii Välittämisestä-projektin yhteydessä olen vetänyt kaikille avoimia tanssitunteja eri paikoissa.   

Osallistuin 20 vuotta sitten kesällä 1995 Steve Battsin kontakti-improvisaatiokurssille Amsterdamissa. Olin juuri lopettanut opintoni Amsterdamin teatterikoulussa The school for New Dance Development- osastolla ja yhä väsynyt kevään kursseista ja produktioista.  Muistan miettineeni Steven kurssin perumista, mutta en kehdannut. Raahauduin paikalle väsyneenä ja innottomana. Kurssilla oli itseni lisäksi 3 muuta osallistujaa, jotka olivat 50-65-vuotiaita ei tanssin alan ammattilaisia. Kurssi kesti 10 päivää.

Nyt jälkikäteen mietin, että jos tätä kurssia ei olisi ollut, olisin ehkä lopettanut tanssimisen tai ainakin tehnyt jotain toisin. Steve Battsin kurssilla opin miten mielekästä ja antoisaa on työskennellä eri ikäisten ja taustaisten ihmisten kanssa ja miten merkityksellistä herkistyminen liikkeen lukemiselle ja kehollisuudelle  on.  Kurssi oli organisoitu pienesti, ei minkään ison organisaation tai akatemian kautta, ja oli siten esimerkki siitä miten taiteilijat voivat toimia isojen rakenteiden ulkopuolella. 

Mitä vanhempi olen, sen varmempi olen, että on välttämätöntä, että taiteilijat uskaltavat olla ja toimia siellä missä ei vielä ole luotuja rakenteita tai vankkoja organisaatioita tukena. On tärkeää olla sielläkin minne media ei innostu lähtemään. Taiteen onnistuminen näkyy osallistujien ei median silmissä.

III

Kaikki improvisaatioesitykset tai spontaaniudesta ammentavat tilanteet, joissa ikinä olen ollut. Vuorovaikutustilanteet, kohtaamiset, yllätykset ja muutokset. Miten tunnistaa omaa osaamistaan? Miten muut tunnistavat? Miten tässä elämässä…?

Onko riittämättömyyden tunne ja malttinsa menettäminen sama asia? Minkälainen on malttinsa menettänyt taiteilija? Kenellä on malttia?
Ajattelen kompurointia - taiteilijan kompurointia ja valintojen ongelmallisuutta. Mitä, jos tinkimättömyys muuttuukin rajoittuneisuudeksi ja kutsumus pakkomielteeksi? Jos innokas ideavaihe osoittautuu käytännössä hankalaksi ja toteutus vaikeaksi.  Jos huomaa puhuneensa paljon, mutta ei löytäneensä käytäntöjä,  joilla toteuttaa puhettaan. Kun naiivin innostuneena marssii eri paikkoihin ja uskoo olevansa tarpeellinen ja korvaamaton heti ensi hetkestä lähtien.

Uutiset. Pariisissa julma teurastus. Aseistetut miehet ampuvat pilalehden toimituksessa valtavilla aseillaan ja jättävät suuren määrän ruumiita. Myöhemmin lisää ampumisia ja panttivankeja. Tilanne ratkeaa, mutta ei ilman lisäkuolemia. Kaikki ne terroriteot, satuttamiset ja toisen koskemattomuuden särkemiset, joista media ja uutiset kertovat. Ja nekin, jotka jäävät kertomatta.  Kaikki ne tilanteet, joissa uhrit valikoituvat sattumalta. Juuri tänään astuit sisälle kauppaan ja juuri siellä sinä päivänä ja sinä hetkenä sinut surmataan. Pommi räjähtää junassa, torilla, kadulla, asemalla ja sinun tulevaisuutesi on poissa tai ainakin toisenlainen.

Erään metromatkan aikana katson nuorta tyttöä, jonka kehosta ja kasvoilta tunnistaa huumeiden käytön. Hän sopertaa puhuessaan vieressä olevalle lommoposkiselle hampaattomalle miesystävälleen, joka näyttää tyttöä ainakin vuosikymmenen tai kaksi vanhemmalta. Tytön kasvot ovat harmaat ja niissä on läiskiä, mutta silti nuoruus ja lapsuuskin yhä paistavat läpi. Tyttö halaa ja suutelee miestä. Molempien silmissä aika on seisahtanut.

Miten tässä elämässä...?

Kävelen koiran kanssa lähiön pitkiä katuja ja kuulostelen hiljaisuutta. Satoja, tuhansia asukkaita, kaikki jossakin. Kodeissaan, kaupoissa, baareissa, kirjastossa, parkkipaikoilla, matkalla kotiin tai kotoa pois.  Joku on jo nukkumassa, joku syö, joku lyö toista, joku itkee hiljaa - elämä ja kärsimys piiloutuvat seinien taakse ja purskahtavat yllättäen, vaimenevat jälleen. Tavalliset ihmiset ja ne, jotka eivät ole tavallista päivää nähneetkään, vakiintuneissa tai villiintyneissä uomissaan - kuka missäkin ja mitäkin.

IV

Entä lapset, jotka menettävät vanhempansa poissaoloille ja addiktioille. Lapset, jotka menettävät rajansa ja turvallisuutensa. Koti, joka on särkynyt, lasinen, huuruinen, meluisa, pelottava, satuttava, kiireinen. Unelmat, jotka pysyvät unelmina ja todellisuus, jossa ei tule pelastajaa, auttajaa, ruokaa, lepoa, leikkiä ja arjen kotielämää.  Elämä, jossa menettää jo ennenkuin edes tietää mitä menettäminen on. 

Tietämättömyyden pitkä ketju, joka jatkuu vuosia ja vuosia. Lapset, joista tulee vanhempia, joista tulee lapsia, joista tulee vanhempia.

Miten olisi kohdata saamista? Vastaanottaa? Haluta? Toivoa, odottaa, olettaa. Menestyä. Päivä ilman kiusaa, pelkoa, nälän tunnetta, liian lyhyitä yöunia, kiirettä.  Tulee joku, joka kiinnostuu, on läsnä, ei ala kilpailla, ei määrää liikaa, ala huutaa tai syyllistää. Kuuntelee ja on läsnä. 

Entä taide - musiikki, kuvat, liike, runous, kun kaikki alkaa koskettaa. Valuva, vuotava, revennyt sydän, joka itkee, mutta nauttii kun taide ottaa kiinni, pitää kiinni, tarttuu, kutittaa, häiritsee, antaa muuta ajateltavaa. 

V

Koira herättää yöllä - yhtä vakaasti kuin pienen lapsen kanssa  - on vain mentävä. Talutan koiraa unenpöperöisenä kadun reunaa pitkin ja kuuntelen ohiajavan taksin isoa ääntä muuten hiljaisessa talviyössä. Takaisin sänkyyn, kirjassa Goat Island-ryhmästä luen kohtaa kahden vuoden prosesseista ja ajan merkityksestä. 
Taiteen ja esityksen pohtimista  syventävin esimerkein. 

Mistä puhumme kun puhumme taiteesta ja sen merkityksestä? Minkälaisia yhteyksiä ja yhtymäkohtia taide minun elämässäni saa? Mitä taiteella on tekemistä elämän kanssa?

Hesarissa lukee miten curling-vanhukset passivoidaan aroiksi ja itsetunnottomiksi. Mietin taiteilijoiden mahdollista arkuutta ja itsetunnottomuutta? Miten taiteilijan saa passiiviseksi, avuttomaksi, odottavaksi. Pahinta on yksinäisyys, sanoo yksi vanha mies ja miten yksinäisyys leviää kaikkialle. 

Taide on lohduttanut. Olen saanut itkeä ja nauraa taiteen parissa. Olen löytänyt ratkaisuja oman elämäni kysymyksiin. Olen tehnyt töitä ja ansainnut elantoni. Taide on suututtanut ja ärsyttänyt. Taide on auttanut pohtimaan ja ymmärtämään toista ihmistä, tätä yhteiskuntaa ja kaiken hurjuutta. Taide on tarjonnut selityksiä ja heittänyt ne roskikseen. Taide on murskannut suunnitelmani, särkenyt ideaalini ja kantanut taas mukanaan. Tarjonnut vaihtoehtoja ja ollut paljon muuta. Henkilökohtaista ja yhteisöllistä. Kohti ihmistä.

Matkalla

Nyt, tässä ajassa, kun uutiset kertovat nuorista jotka purkavat pahaa oloaan väkivallalla, kun maailmassa riehuu tappava ebola, kun nuorisotyöttömyys on huipussaan, kun tuloerot ja yhteiskuntaluokkien väliset erot vain kasvavat, olen useamman kerran pysähtynyt miettimää omaa välittämistäni. Mitä annettavaa minulla edes voi olla ihmisille, jotka ovat eläneet elämän rankemmalla puolella?
Minulla on takana turvallinen ja hyvä lapsuus, villi mutta silti suhteessa normaali nuoruus. Olen onnellisesti naimisissa,  asun tilavasti eikä minun tarvitse pohtia joka kuukausi miten maksan vuokrani tai ruokani. Jos putoan, koppia on ottamassa mieheni lisäksi vanhempani ja sisarukseni. Olen onnekas, minulla on asiat hyvin.

Mitä annettavaa minulla siis voisi olla huostaanotetulle lapselle, syrjäytyneelle nuorelle, laitoskierteessä olevalle teinille, pakolaiselle joka odottaa oleskelulupaa, yksinäiselle vanhukselle?

Ja miksi minä koen ylipäätään millään muotoa tärkeäksi yrittää edes antaa heille jotain?

Työssäni valokuvaajana minä yritän välittää omaa tapanani nähdä maailma. Kertoa katsojalle mitä minun päässäni liikkuu, miten minä näen ja koen tämän yhteiskunnan jossa elän.

Sinä hetkenä kun alan opettaa työpajaa, unohdan oman tapani nähdä. Tehtäväni tällöin on yrittää opettaa muut kertomaan mitä he näkevät. Sillä ei ole merkitystä millainen se maailma on, onko se sama kuin minun vai erilainen. Tärkeää on se, että meistä jokainen kykenisi kertomaan, välittämään niitä asioita joita hän omassa mielessään, kehossaan kantaa. Aina näille asioille ei ole sanoja, en itsekään aina tiedä miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu. Mutta olen löytänyt tavan jonka avulla pystyn selvittämään sen. Prosessi voi olla pitkä, mutta lopulta vastaus löytyy, tai jos ei löydy, ymmärrän ettei se ole tärkeä. TÄTÄ minä yritän opettaa myös työpajalaisilleni.
En yritä väittää tietäväni miltä heistä tuntuu, mitä he ovat kokeneet tai miten heidän tulisi elämäänsä oikeasti elää. Heillä on yksilön oikeus ja vapaus päättää nuo asiat itse, ei kukaan tässä maailmassa voi niitä määrätä.

Mutta minä välitän, välitän siitä että he löytäisivät tavan kertoa omasta maailmastaan, auttaa minua ja tuhansia muita ymmärtämään sitä mitä he käyvät läpi, miten he kokevat tämän yhteiskunnan. Välitän koska koen että se on ainoa tapa miten me voimme ihmisinä kasvaa ja oppia.
Tiedostan ja ymmärrän, että taide ei ole kaikille se sopivin ilmaisumuoto, mutta joillekin se on. Ja näille joillekin se voi olla ovi ymmärrykseen  ja jakamisen iloon.

Eikä minulla ole mielestäni oikeutta pitää sitä ovea lukossa jos minulla vain on mahdollisuus näyttää miten haka avataan, edes yhdelle sadasta.

Törmäsin kesällä entiseen työpajalaiseeni, leiristä jossa häntä opetin on kulunut jo viisi vuotta. Nuori kuitenkin muisti minut ja tuli erikseen kiittämään ja kertomaan, että hän voi  nykyään hyvin, on saanut otteen elämästä. Kertoi myös, että tuo nimenomainen kesä oli hänelle se ratkaiseva, valokuvaaminen oli hänelle se oikea työkalu lähteä pohtimaan elämän suuntaa ja hän osasi valita oikeita polkuja. En tiedä kuuluuko kiitos tunnekuvaukselle vai nuoren tahdolle ottaa elämä omiin käsiin, mutta pääasia on että hän löysi polkunsa.

Tämä samainen nuori oli henkilö, joka avasi minulle monta uutta ovea ja ikkunaa. Hän opetti minulle omalla tarinallaan taas yhden osan tämän ihmiskunnan erilaisuudesta, siitä miten elämään voi suhtautua, miten sen voi nähdä ja kokea.

Koen että tässä välittämisen maailmassa, me olemme kaikki matkalla. Eikä määränpäätä välttämättä ole olemassa. Mitä avoimemmin silmin me matkaamme sitä enemmän me opimme, välittämisestä, ihmisistä, yhteiskunnasta, siitä että meillä kaikilla on merkitys.

Kuvat: Annuska Dal Maso sarjasta "Matka" 2011

Taiteesta ja välittämisestä -ajatuksia taiteen avulla välittämisestä.

Työskentelin tänä kevään palvelutalossa erilaisten vanhusryhmien kanssa. 

Juuri sitä mitä haluankin tehdä. Töitä vanhusten kanssa, auttaa heitä ilmaisemaan itseään, kuulla samalla tarinoita ajalta kun minä en ollut olemassa ja oppia näkemään maailmaa heidän kauttaan. Ja minullahan on konsepti ja valmis runkokin olemassa tunteet kuvaksi menetelmän kursseille.

Näin minä ajattelin kun työt alkoivat. Aika pian jouduin korjaamaan ajatuksiani, käsityksiäni ja pohtimaan omaa suhdettani taiteeseen ja sen avulla välittämiseen. 

Osa ryhmistä toimi todella hyvin ja moitteettomasti, sain helposti muokattua - työpajan menetelmiä heidän käyttöönsä ja koin, että osallistujatkin nauttivat ja saivat työpajoista paljon irti. Myös muistelutyöpajat, joissa vanhukset saivat tuoda  ryhmän kokoontumiseen kuvan omasta albumistaan ja kertoa tarinan kuvan takana, toimivat hienosti. Moni innostui tarinoimaan pitkiä aikoja lapsuudestaan, nuoruudestaan, Helsingistä 30-50 luvulla. 

Mutta sain vastaan myös tilanteen jossa jo ryhmän ensitapaamisella tuli selväksi että ryhmäläiseni eivät kykene itse kuvaamaan eivätkä ilman suuria ponnisteluita lähtemään minnekään kuvaamaan avustajan kanssa. Olin tilanteessa jossa pitkään harkitsin hanskojen lyömistä tiskiin. “Tämä ryhmä ei ole minua varten, he eivät kykene tekemään näitä minun valmiiksi ajateltuja harjoitteita, enkä siten kykene tarjoamaan heille mitään.” Mökötin mielessäni kuin pieni lapsi. 

Kangerrellen ja vaivalla keksin ryhmälle tekemistä, joka jotenkin liittyi valokuvaamiseen. Samalla kipuilin sen kanssa, että tilanne oli niin vaikea. 

Miksi se sitten oli niin vaikea? Siksikö, että minut haastettiin ajattelemaan totutun kenttäni ulkopuolelta? Siksikö että jouduin keksimään jotain tekemistä, mitä en ollut valmiiksi testannut kymmenillä muilla kerroilla? 

Lopulta jouduin myöntämään totuuden, sen,että minä olin tottunut menemään aina taide -eli minun työpajani ja sen metodit, edellä. Autoin ihmisiä taiteen tekemisen avulla. Nyt olinkin tilanteessa jossa minun tuli mennä ihmiset edellä. Havainnoida mihin he pystyvät, mitä heidän kanssaan voin tehdä, eli mennä välittäminen edellä. 

Se oli vaikeaa kun siihen ei ollut tottunut. Vaati ajatusten uudelleenjärjestämistä. 

Tilanne opetti minulle nöyryyttä. Se opetti sen, että vaikka työpajani tekevätkin hyvää monelle, on se silti selkeästi räätälöity kokonaisuus tietynlaisille ihmisille joilla on tietynlaiset valmiudet toimia. Jos nämä valmiudet eivät toteudu, ei minusta ja työpajastani ole mitään apua. Jos haluan auttaa ja välittää kaikista ihmisistä tulee minun poistua kehittämieni metodien, harjoitteiden ja tutuksi ja turvallisiksi tulleiden polkujen ääreltä kuuntelemaan ja olemaan läsnä, välittämään aidosti ja vilpittömästi ihmisistä ympärilläni sinä hetkenä. En kuitenkaan ole varma pystynkö näiden polkujen ja metodien ulkopuolella olemaan avuksi, välittämään, oikealla tavalla. 

Tämän kokemuksen myötä jäin miettimään yleisesti välittämisen ja taiteen suhdetta. Sitä miten me välitämme taiteen avulla. Sitä miten rajallista tämäkin välittäminen on, vaikka onkin parempaa kuin ei mitään.

Toisaalta mielestäni on ehdottoman tärkeää, että taiteilijat työskentelevät sosiaalialan kentällä nimenomaan “taide edellä” asenteella. Taiteen tekemisestä ei tulisi tinkiä, tarkoituksena on luoda jotain jota voidaan taiteeksi kutsua, ei askarrella tai olla virikeohjaaja. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että kaikkia ihmisiä ei voida ottaa mukaan kaikkeen tekemiseen. Kaikki eivät voi luoda kaikkea taidetta. Tietyn alan taiteilija ei vain yksinkertaisesti voi jakaa välittämistään jokaiselle jos hän haluaa taata oman työskentelynsä ja tarjoamansa työskentelyn ja sen lopputuloksen laadun. 

Ensisijaisen tärkeää on kuitenkin myös se että kaikki mitä luodaan taiteen nimissä, on sellaista jota jokainen voi ylpeydellä katsoa ja esittää.

Minäkin haluaisin osata välittää yli tuon oman rajallisen taiteen osaamiseni. Antaa ja jakaa itseäni ja omaa intoani muille ihmisille, vaikkei taitoa kaikkeen täydellisesti löytyisikään. En kuitenkaan koe että se olisi oikein, koen että se ei ole aitoa välittämistä. Minulle taiteen keinoin välittämistä on sitä, että tarjoan parasta en keskinkertaista tai siihen suuntaan olevaa. 

Taide antaa paljon, mutta se voi välinpitämättömästi kohdeltuna myös ottaa paljon.

Kirje välittämisestä

Hei, en ole varma tiedänkö itsekään mitä aion kirjoittaa.  Ajatukseni purskahtelevat. Voiko välittämisestä ylipäätään puhua vai onko se vain tekoja ja tapahtumia, joita ei voi irrottaa ympäristöstään. Niinkuin arkipäiväisyys, joka Michael Sheringhamin mukaan: on käytäntöjä, jotka liimaavat eri konteksteja yhteen; arkipäiväisyys tulee esille vain teoissa. (Everydayness lies in practices that weave contexts together; only practices make it visble).  

 En ole koskaan välittänyt - äh - lause jää kesken, en tiedä olenko varma, onko mitään mistä en olisi koskaan välittänyt. Mistä sen edes tietää, ettei ole välittänyt? Voiko ylipäätään olla välittämättä? Mitä jos välittää jälkikäteen? Suosiosta, voittamisesta, häviämisestä, epäonnistumisesta, onnistumisesta, jostakin henkilöstä, väristä, eläinlajista,  siitä mitä tai miten oli ennen, kun jotakuta toista sattuu tai kun iso joukko ihmisiä tai eläimiä kuolee turhaan. 

Kirje välittämisestä. Kaikesta mitä tapahtuu. Mitä huomaan tai muistan juuri nyt? Yläkerran lapsen juoksuaskelet, jotka kuuluvat katon läpi. Ali Smithin kirja, joka makaa avoimena pöydällä.  Mies, joka kaatui toissapäivänä humalapäissään pyörällä ja makasi kulkuväylällä, ja jonka ohi ihmiset kävelivät. Tyttö, joka kertoo minulle tämän, pysähtyi auttamaan, mutta lähti pois miehen alkaessa ehdotella hävyttömiä. 

Konkurssit, roskat maassa, muuttuvat sääolosuhteet, unettomuus ja kiire. Jatkuva ja loputon riittämättömyyden tuntu. Selän takana haukkuminen.Väsymys, joka iskee juuri nyt. Sekavat lauseet. Televisiokanavien älyttömät show:t, joita jostakin syystä kutsutaan todellisuudeksi. Uutisvirrat, pahoinpidellyt tai varastetut lapset, jotka kuolevat ennen kuin saavat apua. Aikuiset, jotka kasvoivat hirviöiksi. Lait, joita kukaan ei ymmärrä.

Raha, jolla valtaa määritetään ja kaikki ne lauseet, joihin mahtuvat sanat talous, voitto ja bonus.

Joku jää yksin ja kuihtuu. Joku saa oman rauhan.  Joku saa elämänsä kukoistamaan.  Aikuiset, jotka välittävät liikaa tai ei tarpeeksi. Huolestuneet lapsen silmät ja hymytön pieni suu. 

Tappajat, kiduttajat, hyväksikäyttäjät - joukossamme? Köyhät, rikkaat, osattomat ja osalliset - täällä ja nyt. Sortuvat vaatetehtaat ja meidän hölkyttelymme alennusmyyntikorien välillä.  Hyväosaisuus, joka on kääntynyt irvokkaaksi hedonismiksi ja vastuunpakoiluksi. Tietämättömyys ja lisääntyvä kyvyttömyys, jotka riisutaan ja puetaan ylle joka päivä. Häpeä.

Tämä on kirje avuttomuudesta -  tyhjistä seinistä ja umpeutuneista (lue myös uupuneista) aisteista. Luemme verkkolehtiämme ja vastaamme kyselyihin, murehdimme työttymyyden uhkaa ja käännämme sivua, tilaamme hierojan, kävelemme leipäjonoon, etsimme siivoustöitä - luhistumme häpeästä, joka ei aina ole omaamme. 
Välitämme ja emme välitä ja se välittyy. 

Terveisin, P

Ps. Mitä voin taiteilijana ajatella tästä ajasta ja miten kaikki se mitä arjessa tapahtuu, lävistyy omaan työhön? Mitä on slow art tai pop up art? Minkälaisia rooleja taiteilijana puen ylleni,  kokeilen? Minkälaisia rooleja erilaiset tahot tarjoavat minulle? Löytävätkö kysyntä ja tarjonta tai tarjonta ja kysyntä toisensa? Joku sanoi, että taiteilijan tehtävä yhteiskunnassa on tunnistaa tarpeita? Mikä tekee tai tekisi taiteilijasta (minusta) kompetentin tunnistamaan toisten tarpeita? Jos ei taiteilija, niin kuka sitten? Poliitikkoko? Kenen tarpeita?

Ps.Ps. Jatkan myöhemmin

välittämisestä

Välittämisestä

Kun kerron tekeväni töitä erilaisten ryhmien, myös onglemallisten nuorten ja vähäosaisten kanssa, minulta usein kysytään miten jaksan sitä? Miksi jaksan välittää, ja miten luulen auttavani heitä?

Yritän hieman avata syitä siihen miksi minä välitän.

Tein vuonna 2010-2011 työpajaprojektin  Lontoon nuorisovankilassa.
Elokuussa 2011 Lontoossa puhkesivat mellakat jotka levisivät myös muihin kaupunkeihin.
Yksi pojista(K), joiden kanssa olin työskennellyt työpajaprojektin aikana oli läheisesti sidoksissa mellakoiden alkuunpanijoiden kanssa. K:n sosiaalityöntekijän pyynnöstä kävin keskustelemassa hänen kanssaan mellakoiden aikaan.

Alla on otteita tapaamisessa käydyistä keskusteluista.

(Keskustelu on julkaistu K:n hyväksymänä)

Annuska :Hei K. Miten voit?
K. Olen yllättynyt että sä tulit.
A: Miksen ois tullu?
K. Koska loppupeleissä sä oot kuitenkin yks NIISTÄ

A Ketkä on NE?

K. Hyväosaiset, ne joilla on elämä ja tulevaisuus
A. Se että mä oon yks niistä ei sulje pois sitä ettenkö mä vois välittää susta tai sun onglemista.
K………….

A. Oletko huolissas? Ne on kuitenkin myös sun veljiä tuolla kaduilla, oletan.
K. Miks oisin huolissani, kyl ne tietää miten tapellaan, ne on tehny sitä koko ikänsä.
A. Mutta kai tilanne silti herättää ajatuksia, eikö?
K. Se saa mut tajuamaan että ollaan tultu siihen pisteeseen missä millään ei ole enää mitään väliä..
A. Kerro lisää

K: Ei siinä ole paljoa kerrottavaa. Mutta  tiedätkö nuo nuoret tuolla kaduilla, ei ne välitä jos ne pidätetään, tai laitetaan vankilaan loppuelämäkseen. Edes parin minuutin ajan joku nyt näkee heidät. Parin minuutin ajan ne saa puhua, ehkä täyttä paskaa joo, mutta ei niitä kukaan koskaan opettanu puhumaan paremminkaan. Koska kukaan ei välitä. Ei niillä ole mitään menetettävää. Vankilasa ne sentään saa paikan missä nukkua, ruokaa ja jos onni on myötä vähän jopa rauhaa…
A. ne polttaa viattomien ihmisten koteja….
K. Ne jotka niitä koteja sytyttelee, niillä ei oo koskaan ollu oikeeta kotia. Miks ne välittäis. Mistä ne tietäis mikä on koti? Mä en sano että se ois siisti juttu tai mitään, mutta ne ei tiedä että koti voi merkitä muutakin kuin kattoa pään päällä

……

K. Tiedätkö mikä häirtsee mua?

A. mikä?

K. Uutisissa puhutaan kokoajan työväenluokan nuorista jotka riehuu kaduilla. Kukaan ei tunnu ymmärätvän että kyse ei ole edes (pelkästään) työväenluokasta, että Englantiin on muodostunut neljä luokkaa. Että me ollaan vielä alempana kuin työväenluokka. Ihan sitä roskasakkia. Yläluokalle me ollaan paskaa, ne ei ees kato meidän suuntaan. Meidän arvo on sama kuin roskan kadulla.

1. Miksi tämä tapahtui, mellakointi? Onko syy tosiaan xxxxx kuolemassa?

11. No ei tietenkään, sehän oli vain tarvittava sytyke. Tämä oli kokoajan tulossa… älä sano että olit muka yllättnyt tästä, et sä niin tyhmä oo.

Tiiätkö, viimeiset muutamat vuodet, kaikki mitä uutissta ollaan kuultu on se miten rikkaat ihmiset huijaa, ryöstää ja kavaltaa rahaa kansalta. Poliisi, armeja, palomiehet, opettajat, ministerit, kansanedustajat, polittikot, joka ikinen auktoriteetti jonka voi kuvitella. Uutiset on täynnä sitä miten ne on hyväksikäyttäneet etujaan ja löytäneet tapoja laittaa veronmaksajien rahoja omaan taskuunsa… Samaan aikaan meiltä nuorilta otetaan pois kaikki hengailumestat, nuorisokahviloita lopetetaan, meillä on yhä huonommat opettajat kouluissa (jotka ei välitä), isommat ryhmäkoot, kukaan ei välitä käydäänkö me koulua vai ei…..

Onks ihmiset oikeesti niin typeriä että ne kuvittelee että nuoret ei hermostuisi tästä? Että ne ei suutu ja turhaudu? Että ne vaan seisoo ja antaa kaiken tapahtua?

Joo, toki tuolla on 11 vuotiatia lapsia mellakoimassa, varastamassa lenkkareita ja puhumassa toimittajille paskaa.  Mutta ei ne oo oppinu muuta, ne on vaan kuullu joka puolelta miten valtio varastaa niiltä. Ei niiden vanhemmat oo osannu kertoo niille muuta. Ne on kasvanu siinä ilmapiirissä. Onk se sit niiden syy että ne on tuolla tekemässä mitä tekevät? Onko kukaan koittanu ees nähdä vaivaa kertoa niille jotain muita totuuksia aikasemmin?

K.Samankaltaisia mellakoitahan oli jo 80 luvulla, kun mun äiti ja sen veljet oli nuoria….

A. tuntuuko susta että mikään ei oo muuttunu niiltä ajoilta.?

K. No en mä eläny sillon vielä, en mä tiedä. Mut joo rakens ne meille uimahallin.Tottenhamiin. mut siin on sisäänpääsymaksu. Ei meil koskaan ollu rahaa maksaa. Joten siitä tuli keskiluokan juttu sit kans.

*******

1. Sä sanoit että nuoret on vihaisia kun ei niillä ole töitä. Jotkut ihmiset kiistää ton väitteen ja sanoo että töitä kyl ois mutta englantilaiset nuoret ei vaan haluu tehä niitä ( tomaattien, herneiden ja marjojen poimiminen, siivous, kadun lakaisu jne)

11. Mä vaan kysyn että miks rikkaat kakarat saa tehdä just sitä mitä ne haluaa ja köyhät joutuu tekeen sitä mitä ne voi? Kokoajan mulle jankutetaan että Englannissa on ilmainen koulutus. Vitut. Ja joo mä tiedän, on olemassa stipendejä joilla pääsee parempiin kouluihin, mutta saadakseen semmosen pitää olla helvetin hyvä oppilas. Mutta entäs jos ootki vaan keskiverto, tai vähän sen alapuolella? Jos sä oot rikas, niin sä pääset lähes mihin kouluun vaan jokatapauksessa ja valmistuttuasi saat hyvän työn. (ei tääl kukaan niitä arvosanoja valmistumisen jälkeen kattele) ja siinä sitä ollaan, kaikki hyvin, palkka juoksee.

Toisin sanoen sun pitää olla joko helvetin fiksu, tai sitten rikas että voit saada hyvän koulutuksen. Mut miten käy sitten 98% köyhistä nuorista?

A.   K. mä ymmärrän sua, mä en oo sun vihollinen tässä, ok? Haluatsä puhua jostain muusta vaihteeks?

K. mä tiedän ettet oo. Mut tää vaan saa mut vihaseks. Tän maan onglema on se ettei kukaan välitä. Niinkauan kuin onglemat ei oo sun etupihallas ne ei oo sun onglemias. Ja jos ne sattuu osumaan siihen sun pihalle niin voihan ne lakasta siitä takas kadulle.

***********

1. Tiiätkö sä miks mä tulin?

11. En. Koska sä olit musta huolissas?

1. Sekin,.. Mutta mä en tienny olla huolissaan ennenku sun sosiaalityöntekijä soitti mulle ja sanoi että sun on paha olla.

11. Miks se niin tekis.

1. Tekis mitä?

11. Välittäis musta. Mähän oon vaan osa sen duunia jonka valtio on sille antanu.

1. No ehkä sun pitäs miettiä että se ei ookaan ihan noin yksinkertaista aina.

 Mä tulin sun luo sen jälkeen kun xxx oli soittanu mulle ja pyytänyt mua tuleen.

K. oh…..

Matkalla pois tapaamishuoneesta, käännyn takaisin kun K huutaa nimeäni

K.A

A. niin K?

K. Mä synnyin viattomana, mutta oks sillä ollu mitään merkitystä? Mulle sanottiin 11v ikäsenä että mulla ei oo enää tulevaisuutta. Ja mä tiedän että tuolla kaduilla mellakoimassa on nyt moni joka jakaa tän saman kokemuksen.

Tähänkö me olemme matkalla?

Jos minä taiteeni/työpajojeni avulla pystyn antamaan edes yhdelle ihmiselle, joka kokee samoin kuin K., antamaan edes hetkeksi sen tunteen, että hänestä välitetään, en mielestäni tarvitse muita syitä tehdä tätä työtä.
Jos yksikin ihminen löytää valokuvan kautta tavan ilmaista itseään muutoin kuin väkivallalla, en mielestäni tarvitse muita syitä jatkaa.