Riittämättömyydestä ja vähän kaikesta

I

Talvista aamu-ulkoilua kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Yksi on villi pentu, joka sinkoilee edestakaisin ja saa toisen, vanhemman pienen koiran, hermostumaan. Tuulee, lumi pöllyää, koirat haukkuvat, hanskat putoavat lumeen, koirat hyppivät ja haukkuvat lisää. Avuttomuus ja hermostuminen tempoilevat minussa. Miksi taitoni eivät riitä - miksi menetän malttini ja komennan niin huonosti koiria? 

Kaksi minuuttia myöhemmin, tilanne on ohi ja kävely onnistuu paremmin. Kohta olemme lumisella aukiolla, jossa ei ole autoja, toisia ihmisiä tai koiria.  Päästän koirat irti. Nautin katsoa niiden juoksua ja sinkoilua. Lumi taas pöllyää.

Riittämättömyyden tuntu. Mistä se syntyy - tulee - tupsahtaa? Miten äkkiä voikin muistaa kaikki saamattomat työt, apurahat, epäonnistumiset ja vastoinkäymiset.  Kaikki muutkin epävarmuuden hetket vanhempana tai kumppanina olemisessa ovat yhtäkkiä niin tuoreina mielessä. Niin kuin myös vastaamattomat viestit, kesken jääneet sähköpostit, unohdetut lupaukset, suunnitelmat tai unelman pätkät. Kaikki iskevät juuri sillä hetkellä kun koirat haukkuvat, hyppivät ja yritän holtittomasti olla lauman johtaja.

Jälkikäteen istun kotona keittiössä, mietin välittämistä ja riittämistä taiteessa ja taiteilijana olemisessa. Mietin myös tätä yhteiskuntaa. Kysymysten tulva vyörähtää liikkeelle. Mitä tapahtuu jos taiteilija ei riitä tai jos taiteilija menettää malttinsa? Mitä on riittäminen tai riittämättömyys? Onko malttinsa menettäminen aina riittämättömyyttä? Katoaako riittämättömyyden tuntu koskaan? Mikä ruokkkii riittämättömyyttä tässä ajassa ja mikä ei ruoki?

Mietin myös taiteilijan roolia ja taiteelle annettuja odotuksia tai  määritelmiä. Mietin myös rakenteita, joita on ja joita ei ole. 

II

Joku kohta tanssii Välittämisestä-projektin yhteydessä olen vetänyt kaikille avoimia tanssitunteja eri paikoissa.   

Osallistuin 20 vuotta sitten kesällä 1995 Steve Battsin kontakti-improvisaatiokurssille Amsterdamissa. Olin juuri lopettanut opintoni Amsterdamin teatterikoulussa The school for New Dance Development- osastolla ja yhä väsynyt kevään kursseista ja produktioista.  Muistan miettineeni Steven kurssin perumista, mutta en kehdannut. Raahauduin paikalle väsyneenä ja innottomana. Kurssilla oli itseni lisäksi 3 muuta osallistujaa, jotka olivat 50-65-vuotiaita ei tanssin alan ammattilaisia. Kurssi kesti 10 päivää.

Nyt jälkikäteen mietin, että jos tätä kurssia ei olisi ollut, olisin ehkä lopettanut tanssimisen tai ainakin tehnyt jotain toisin. Steve Battsin kurssilla opin miten mielekästä ja antoisaa on työskennellä eri ikäisten ja taustaisten ihmisten kanssa ja miten merkityksellistä herkistyminen liikkeen lukemiselle ja kehollisuudelle  on.  Kurssi oli organisoitu pienesti, ei minkään ison organisaation tai akatemian kautta, ja oli siten esimerkki siitä miten taiteilijat voivat toimia isojen rakenteiden ulkopuolella. 

Mitä vanhempi olen, sen varmempi olen, että on välttämätöntä, että taiteilijat uskaltavat olla ja toimia siellä missä ei vielä ole luotuja rakenteita tai vankkoja organisaatioita tukena. On tärkeää olla sielläkin minne media ei innostu lähtemään. Taiteen onnistuminen näkyy osallistujien ei median silmissä.

III

Kaikki improvisaatioesitykset tai spontaaniudesta ammentavat tilanteet, joissa ikinä olen ollut. Vuorovaikutustilanteet, kohtaamiset, yllätykset ja muutokset. Miten tunnistaa omaa osaamistaan? Miten muut tunnistavat? Miten tässä elämässä…?

Onko riittämättömyyden tunne ja malttinsa menettäminen sama asia? Minkälainen on malttinsa menettänyt taiteilija? Kenellä on malttia?
Ajattelen kompurointia - taiteilijan kompurointia ja valintojen ongelmallisuutta. Mitä, jos tinkimättömyys muuttuukin rajoittuneisuudeksi ja kutsumus pakkomielteeksi? Jos innokas ideavaihe osoittautuu käytännössä hankalaksi ja toteutus vaikeaksi.  Jos huomaa puhuneensa paljon, mutta ei löytäneensä käytäntöjä,  joilla toteuttaa puhettaan. Kun naiivin innostuneena marssii eri paikkoihin ja uskoo olevansa tarpeellinen ja korvaamaton heti ensi hetkestä lähtien.

Uutiset. Pariisissa julma teurastus. Aseistetut miehet ampuvat pilalehden toimituksessa valtavilla aseillaan ja jättävät suuren määrän ruumiita. Myöhemmin lisää ampumisia ja panttivankeja. Tilanne ratkeaa, mutta ei ilman lisäkuolemia. Kaikki ne terroriteot, satuttamiset ja toisen koskemattomuuden särkemiset, joista media ja uutiset kertovat. Ja nekin, jotka jäävät kertomatta.  Kaikki ne tilanteet, joissa uhrit valikoituvat sattumalta. Juuri tänään astuit sisälle kauppaan ja juuri siellä sinä päivänä ja sinä hetkenä sinut surmataan. Pommi räjähtää junassa, torilla, kadulla, asemalla ja sinun tulevaisuutesi on poissa tai ainakin toisenlainen.

Erään metromatkan aikana katson nuorta tyttöä, jonka kehosta ja kasvoilta tunnistaa huumeiden käytön. Hän sopertaa puhuessaan vieressä olevalle lommoposkiselle hampaattomalle miesystävälleen, joka näyttää tyttöä ainakin vuosikymmenen tai kaksi vanhemmalta. Tytön kasvot ovat harmaat ja niissä on läiskiä, mutta silti nuoruus ja lapsuuskin yhä paistavat läpi. Tyttö halaa ja suutelee miestä. Molempien silmissä aika on seisahtanut.

Miten tässä elämässä...?

Kävelen koiran kanssa lähiön pitkiä katuja ja kuulostelen hiljaisuutta. Satoja, tuhansia asukkaita, kaikki jossakin. Kodeissaan, kaupoissa, baareissa, kirjastossa, parkkipaikoilla, matkalla kotiin tai kotoa pois.  Joku on jo nukkumassa, joku syö, joku lyö toista, joku itkee hiljaa - elämä ja kärsimys piiloutuvat seinien taakse ja purskahtavat yllättäen, vaimenevat jälleen. Tavalliset ihmiset ja ne, jotka eivät ole tavallista päivää nähneetkään, vakiintuneissa tai villiintyneissä uomissaan - kuka missäkin ja mitäkin.

IV

Entä lapset, jotka menettävät vanhempansa poissaoloille ja addiktioille. Lapset, jotka menettävät rajansa ja turvallisuutensa. Koti, joka on särkynyt, lasinen, huuruinen, meluisa, pelottava, satuttava, kiireinen. Unelmat, jotka pysyvät unelmina ja todellisuus, jossa ei tule pelastajaa, auttajaa, ruokaa, lepoa, leikkiä ja arjen kotielämää.  Elämä, jossa menettää jo ennenkuin edes tietää mitä menettäminen on. 

Tietämättömyyden pitkä ketju, joka jatkuu vuosia ja vuosia. Lapset, joista tulee vanhempia, joista tulee lapsia, joista tulee vanhempia.

Miten olisi kohdata saamista? Vastaanottaa? Haluta? Toivoa, odottaa, olettaa. Menestyä. Päivä ilman kiusaa, pelkoa, nälän tunnetta, liian lyhyitä yöunia, kiirettä.  Tulee joku, joka kiinnostuu, on läsnä, ei ala kilpailla, ei määrää liikaa, ala huutaa tai syyllistää. Kuuntelee ja on läsnä. 

Entä taide - musiikki, kuvat, liike, runous, kun kaikki alkaa koskettaa. Valuva, vuotava, revennyt sydän, joka itkee, mutta nauttii kun taide ottaa kiinni, pitää kiinni, tarttuu, kutittaa, häiritsee, antaa muuta ajateltavaa. 

V

Koira herättää yöllä - yhtä vakaasti kuin pienen lapsen kanssa  - on vain mentävä. Talutan koiraa unenpöperöisenä kadun reunaa pitkin ja kuuntelen ohiajavan taksin isoa ääntä muuten hiljaisessa talviyössä. Takaisin sänkyyn, kirjassa Goat Island-ryhmästä luen kohtaa kahden vuoden prosesseista ja ajan merkityksestä. 
Taiteen ja esityksen pohtimista  syventävin esimerkein. 

Mistä puhumme kun puhumme taiteesta ja sen merkityksestä? Minkälaisia yhteyksiä ja yhtymäkohtia taide minun elämässäni saa? Mitä taiteella on tekemistä elämän kanssa?

Hesarissa lukee miten curling-vanhukset passivoidaan aroiksi ja itsetunnottomiksi. Mietin taiteilijoiden mahdollista arkuutta ja itsetunnottomuutta? Miten taiteilijan saa passiiviseksi, avuttomaksi, odottavaksi. Pahinta on yksinäisyys, sanoo yksi vanha mies ja miten yksinäisyys leviää kaikkialle. 

Taide on lohduttanut. Olen saanut itkeä ja nauraa taiteen parissa. Olen löytänyt ratkaisuja oman elämäni kysymyksiin. Olen tehnyt töitä ja ansainnut elantoni. Taide on suututtanut ja ärsyttänyt. Taide on auttanut pohtimaan ja ymmärtämään toista ihmistä, tätä yhteiskuntaa ja kaiken hurjuutta. Taide on tarjonnut selityksiä ja heittänyt ne roskikseen. Taide on murskannut suunnitelmani, särkenyt ideaalini ja kantanut taas mukanaan. Tarjonnut vaihtoehtoja ja ollut paljon muuta. Henkilökohtaista ja yhteisöllistä. Kohti ihmistä.