Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso
Kenelle taidetta tehdään?
Tehdäänkö sitä muille ihmisille, vai tekevätkö taiteilijat sitä itselleen?
Lähtökohtaisesti taidettahan ei varmaan tulisi tehdä vain itselleen vaan taiteilijalla on mielestäni tavallaan myös vastuu jakaa taidettaan muille ihmisille.
Vastuu tuottaa kulttuuria.
Miksi?
Miksi taiteilijalla on mitään vastuuta mihinkään?
Jos joku haluaa taiteilla itsekseen ilman, että kukaan koskaan näkee hänen teoksiaan onko se sitten väärin?
On ja ei.
Jos ihminen kouluttautuu yhteiskunnan tuella taiteilijaksi; jos ihminen nostaa apurahoja, on hän mielestäni velvollinen tuottamaan kulttuuria myös muiden kuin itsensä nautittavaksi.
Se ei kuitenkaan tarkoita, että taiteilijan tulisi pohtia muita tehdessään taidetta.
On kuitenkin lukuisia teoksia, jotka eivät koskaan poistu taiteilijoiden studioista/harjoitussaleista/luonnoslehtiöistä yhtään mihinkään. Eikä niiden tekeminen silti ole väärin. Jos taiteilija kuitenkin on saanut apurahaa tai muuta tukea taiteelliseen työskentelyynsä, niin eikö hänellä silloin ole jonkin asteinen velvollisuus myös luoda jotain jota muut ihmisetkin voivat nähdä, kuulla tai kokea?
Nyt en puhu siitä, että lopputuloksena tulisi olla galleriassa tapahtuva näyttely/lavalla tapahtuva esiintyminen/ kirja/ levy, mutta koen vahvasti, että lopputuloksena tulisi olla teos, joka on muiden kuin taiteilijan itsensä nähtävillä. Siitä kuinka monta ihmistä on näkemässä teosta, ei mielestäni ole teoksen arvon tai hyvyyden määrittelyssä väliä.
Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso
Miksi taidetta tehdään?
Lähtökohtaisesti en oikeastaan voi puhua kuin omasta puolestani. Uskon, että syitä tehdä tehdä, tuottaa, esittää taidetta on yhtä monta kuin on tekijöitä. Itse koen taiteen tekemisen tavaksi ymmärtää ilmiöitä, asioita, elämää. Taiteen kautta yritän kuvittaa/sanoittaa kokemuksiani elämästä. Yritän antaa kokemukselleni jonkun muodon ja nimen. Teen teoksia, jotka eivät koskaan näe päivänvaloa. Ovatko ne sitten vähemmän taidetta kuin ne jotka päätyvät muiden ihmisten eteen? Eivät.
Mutta silti koen, että minun teokseni saavuttavat kokonaisuuden vasta kun niillä on vastaanottaja. Kun kuviani katsoo joku ja tulkitsee ne omaan elämäänsä sopivaksi; kun kuvani herättävät jossakussa tunteita; tekstini saavat ihmiset samaistumaan; puheeni/esitykseni saa jonkun reaktion ihmisessä, koen että teokseni helähtävät eloon ja saavat ulottuvuuden jota ne eivät saavuta kaikuessaan yksinäisyydessään muistikirjojeni kansien välissä.
Loppujen lopuksi ajattelen, että taide on ihmismielen reflektio elämästä. Ja mitä enemmän sitä on ympärillä, sitä laajemmin me mielestäni kykenemme ymmärtämään muita ihmisiä. Taide toimii mielestäni samalla tavoin emaptian herättäjänä kuin kirjallisuus. Taiteen kauttta voimme oppia näkemään maailmaa muiden ihmisten silmien kautta, voimme saada kosketuspintaa siihen miten muualla maailmassa eletään, miten maailman tapahtumat koetaan ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat eri ihmisiin.
Taide on kommunikaatioväylä.
Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso
Kuka on yleisö?
Niin, kuka on yleisö. Kenelle taidetta tehdään? Tehdäänkö sitä toisille taiteilijoille, taiteenasiantuntijoille vai tehdääkö sitä kaikille? Ihannemaailma olisi, että taidetta tehdään kaikille.
Aivan kaikille. Näin kuitenkin harvoin on.
Valitettavasti me taiteilijat usein syyllistymme tekemään taidetta jonka lataamme taidehistoriallisin ja erilaisin taidesuuntauksiin viittaavin vihjein ja loukkaannumme jos vastaanottaja ei näitä ymmärrä. Loukkaanumme vaikka vastaanottaja olisi ihminen jolla ei ole mitään taidetaustaa. Meidän tulisi muistaa, että taidekoulutusta on loppujen lopuksi hyvin harvalla ihmisellä.
Valtaosa ihmisistä katsoo taidetta puhtaasti oman kokemuspohjansa ääreltä. Ei hän välttämättä näe niitä pieniä nyansseja, jotka viittaavat parodisessa mielessä johonkin kuuluisaan teokseen.
Kävin aikoinaan kiivaan keskustelun erään kollegani kanssa siitä onko hänen teoksensa upea vain sen takia, että hän viittaa siinä parodisesti Serranon Piss Christ teokseen. Mielestäni se ei riitä. Se ei riitä koska pelkästään nojaaminen johonkin suuruuteen, jota suurin osa teosta katsovista eivät edes tunne (hänen kuuluisuudesta huolimatta) ei riitä tekemään teoksesta mestariteosta ja sitä ymmärtämättömistä moukkia.
Taidetta tehdessä ei saisi unohtaa syytä miksi sitä tekee. Ja kenelle.
Kysymyksiä joita jokaisen on tärkeä pohtia. Kenet sinä haluat tavoittaa tällä teoksella, miksi?
Työstän itse parhaillani teosta surusta.
Se on samanaikaisesti hyvin henkilökohtainen mutta myös hyvin laaja projekti.
Teoksen pohjalla on oma kokemukseni surusta, kuolemasta, mutta yhtä vahvana ellei vahvemapanakin materiaalina ovat kirjeet joita eri ihmiset ovat kirjoittaneet kuolemasta.
Teen teosta omista lähtökohdistani, omasta tarpeestani tehdä, mutta samaan aikaan koen yhteiskunnallisesti tärkeäksi puhua kuolemasta ja sen aiheuttamasta surusta.
Etsin ilmaisukeinoja joiden avulla voin saavuttaa ihmisiä, myös heitä jotka eivät ole koskaan taidetta opiskelleet.
Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso
Onko taide hyvää taidetta jos sen tavoittaa vain pieni joukko ihmisiä?
Onko hyvään taiteen määritelmä se kuinka moni ihminen näkee teoksen? Kysymys jota olen pohtinut kollegani Pia Lindyn kanssa kymmeniä ja kymmeniä kertoja.
Onko väärin tehdä teos/esitys vain yhdelle ihmiselle?
Miksi taiteen arvoa mitataan ylipäätään sillä missä se on esillä tai kuinka monta ihmistä sen tavoittaa?
Jos taiteen merkityksen ja arvon on sidonnainen teoksen katsojamääriin sen sijaan että se on sidoksissa teoksen sisältöön luomme taiteetekemisen kulttuurin jossa taiteilijat alkavat haluamattaankin luoda teoksia joilla he voisivat saavuttaa mahdollisimman suuren ihmismäärän.
Taiteen tekeminen siirtyy keskustoihin ja taiteelle ominaisiin paikkoihin.
Teoksia aletaan muokata sellaiseen suuntaan että mahdollisimaan moni kykenee vastaanottamaan niitä, tai haluaa nähdä sen.
Pahimmillaan taiteilija nielee omaa näkemystään peilatakseen enemmän yleisön näkemyksiä.
Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso
Missä taidetta tulisi esittää?
Suomessa käydään tällä hetkellä jonkinasteista murrosta sen suhteen, että äärimmäisen galleriapainoitteinen taiteenesille tuominen olisi muuttumassa.
Kirjoitan aiheesta ja näkemyksestäni erillsen postauksen,mutta tähän kommentoin sen verran, että jos haluamme tavoittaa taiteellamme muitakin kuin vain niitä ihmisiä jotka varta vasten lähtevät katsomaan taidetta, ei galleria välttämättä ole se paras mahdollinen esityspaikka.
Työstimme vuosi sitten Pia Lindyn ja työryhmän kanssa Lähiöballadeja Jakomäessä projektia.
Taide tapahtui Jakomäessä eri paikoissa. Olimme kallioilla, metsissä, lampien rannoilla, kirjastossa, leikkipuistossa.
Välillä teoksemme tavoitti vain muutamia ihmisiä, välillä joku tuli varta vasten katsomaan, välillä joku oli ulkoiluttamassa koiraansa ja sattumalta osui paikalle.
Teimme teokset siinä hetkessä, sille yleisölle joka edessämme oli. Teimme silti taidetta.
Loimme jotain.
Oliko taiteemme sitten huonoa, ei kovin arvokasta, koska lopulta numeroissa sen näki varmasti vähempi määrä kuin mahdolliseti sen olisi nähnyt jos olisimme esintyneet Helsingin keskustassa Kampin aukiolla?
Mielestäni ei.
Projektin alussa kerroin työryhmälle utopiastani: siitä että taiteesta tulisi niin normaali asia että sitä olisi kaikkialla. Että sellaisetkin ihmiset jotka eivät koskaan lähtisi galleriaan, teatteriin, tai mihinkään muuhun kulttuuria tarjoavaan instituuttiin katsomaan taidetta, voi silti törmätä taiteeseen jokapäiväisessä elämässsään. Vaikka asuisi lähiössä, vaikka asuisi maaseudulla.
Utopiassani taide on media jota tehdään ja arvostetaan siitä huolimatta missä sitä luodaan ja esitetään. Taide on osa yhteiskuntaa.
Utopiassani ihminen voi pysähtyä, antaa taiteen vaikuttaa itseensä tai kävellä vain pois. Mutta taide on osa hänen elämäänsä, hänen tehtäväkseen jää vain reagoida siihen.
Todellisuudessa taide on tällä hetkellä vain niiden elämässä jotka sitä aktiivisesti itse itselleen hakevat.
Se jättää paljon ihmisiä pois.
Ikuisuuskysymyksiä.
Sitähän nämä ovat.
Näistä voi varmasti vääntää lukemattomia kertoja.
Mitään yhtä ratkaisua tai vastausta ei yhteenkään kysymykseen ole.
Silti näistä on tärkeä puhua. Uudestaan ja uudestaan.
Ottakaa siis tekin, hyvät lukijat, koppi ja kertokaa toki teidänkin ajatuksia noihin kysymyksiin.
Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso
Annuska
No comments:
Post a Comment