Thursday, 22 March 2018

Taiteilija, yhteisö ja yhteisötaide


30.07.1944


Olen käyttänyt itsestäni yhteisötaiteilija nimikettä kohta kymmenen vuotta. 
Sinä aikana olen tehnyt lukuisia yhteisötaiteen genren alle solahtavia projekteja: isoja ja pieniä. 
Olen ammentanut töihini insipraatiota yhteisöjen tarinoista, olen reflektoinut yhteisöä töissäni, olen antanut yhteisöiden luoda kuvia, joista olen koostanut lopputeoksen. Olen tehnty töitä yhteisöissä, yhteisöille, yhteisöistä. 

Viimeisten vuosien aikana yhteisötaide on saanut yhä vahvempaa jalkatilaa Suomessa. 
Lähes joka kulmalta pulppuua yhteisötaideprojekteja ja niitä on alettu arvostamaa myös yhä enemmän. Apurahojahakemuksia, hankesuunnitelmia ja yhteisötaidekokeiluja on ollut helpompi saada läpi paikoissa jossa niille on ennen pyöritelty päitä. 
Ilmiö on tervetullut, liian kauan saivat yhteisötaiteilijat taistella olemassaolonsa puolesta ja työnsä merkitystä puolustellen. 

Ilmiöllä on kuitenkin myös toinen puoli. Kuten lähes kaikella. 
Yhteisötaidetta on otettu monessa hyvinvointipalveluita tarjoavassa paikassa osaksi asiakkaille tarkoitettua virikeohjelmaa. 
Palvelutaloissa, päiväkodeissa, kouluissa ollaan hyvin avoimin mielin ottamassa vastaan taiteiljoiden tarjoamaa yhteisötaideprojekteja, varsinkin jos rahoitus tulee taiteilijoiden itse hakemista apurahoista eikä siten ole poissa laitosten budjeteista. 
Miksi tämä sitten on ongelmallista? Miksi olisi väärin jos yhteisötaidetta tehdään yhä enevenissä määrin hoitolaitoksiin ja kouluihin?
Ei se olekaan silloin kun ja jos taiteen tekeminen pysyy ensisijaisessa asemassa yhteisötaiteessa. 
Olen itse kuitenkin törmännyt yhä useammin asetelmaan jossa minulta, yhteisötaiteilijalta, toivotaan nimenomaan yhteisön hyvinvoinitia lisäävää toimintaa. 
Yhteisötaide tuntuu olevan monen silmissä se jokin vanhuksia ja lapsia piristävä harrastus, johon kaikki voi osallistua eikä lopputuloksella ole niin kovin suurta merkitystä, pääasia on itse tekeminen ja siitä mahdollisesti saavutettava hyvinvointi. 
Ajatuksen tasolla tämäkään ei ole täysin väärin. 
Yhteisötaiteella on suuri merkitys yhteisöjen hyvinvoinnissa, on tärkeää, että jokainen yksilö huomioidaa, on olennaista ymmärtää, ettei jokaisen suorituksen tarvitse olla täydellinen ja silti se toimii täydellisesti osana suurempaa kokonaisuutta. 

Kuitenkaan ei saisi unohtaa taiteilijan omaa ambitioita tehdä taidetta.

Minä itse koin joissain vaiheessa väsyneeni siihen, että minulta odotettiin pääasiallisesti hyvinvoinnin tuottamista yhteisölle, ei taiteen tekemistä. 
Koin, että minusta tuli askarteluryhmien ja muiden toiminnallisten virikkeiden ohjaajan korvaaja. Ja kaikki tämä saatiin näyttämään hienommalta yhteisötaidenimikkeen alla. Tehtiin jotain merkityksellistä, taiteen nimissä. Oltiin luovia ja saatiin ihmisiä mukaan tekemän taideteoksia jotka eivät koskaan olleet tehneet mitään luovaa. Teoriassa tässä ei ole mitään vikaa, paitsi siinä, että entä jos minun taiteilijuuteni ei koostukaan pelkästään hyvinvoinnin tuottamistesta. Kuinka kauan taiteilija voi toimia ristiriidassa omien taiteellisten tavoitteidensa kanssa?
Aloin katsoa omaa tekemistäni ja omaa osaamistani kriittisesti. 
Kyseenalaisitin oman ammatitaitoni taiteilijana. Enkö vain osannut luoda ryhmälle oikeanlaista tekemistä, enkö vain osannut taiteilijana koostaa heidän töistään teosta joka ansaitsi taideteoksen nimityksen ja arvon?

Jouduin kysymään itseltäni mitä taide minulle on?
Mitä minä haluan taiteen olevan, miten minä käsitän taiteen?

Kaatuneet miehet

Minulle taide, myös yhteisötaide, on tapa yrittää ymmärtää maailmaa ja tapahtumia ympärilläni. Oli kyse sitten poliittisesta tilanteesta tai henkilökohtaisesta tunnetilasta tai tarinasta. Taide on minulle media, väylä, jonka avulla voin kertoa tarinoita. Rakastan tarinoita, rakastan kerrontaa ja dialogia. Koen taiteen olevan yksi kanava jota kautta voin sitä tehdä. 
Yhteisötaiteessa yhä useammin unohtuu taiteilijan pyrkimykset taiteen tekemisessä. Liian usein koen ihmisten menevän yhteisön tarpeet edellä, vaikka ne sitten olisivatkin ristiriidassa taiteiljan tarpeiden kanssa. 
Jos minun taiteeni itseisarvo ja päätarkoitus on tuottaa hyvinvointia yhteisölle, en voi hyvin. 
Minä haluan taiteen avulla auttaa muita ihmisiä. Haluan tehdä heidän ääniä kuuluvaksi, haluan luoda laadukasta ja merkityksellistä yhteisötaidetta. 
Mutta jos joudun asettamaan taiteellisen rimani matalalle luodakseni pääasiassa hyvinvointia ja viihdykettä yhteisölle, en koe voivani toteuttaa yhteisötaiteilijan perimmäistä tarkoitusta. 

Jottei yhteisötaide kokisi inflatioota, jossa sen merkitys siirtyy taiteen kentältä viihdytyskategoriaan, tulisi meidän kaikkien pohtia miten me lähestymme taiteen/yhteisötaiteen ja hyvinvoinnin yhdistämistä. 
Parhaimmillaan yhteisötaide tuottaa sekä hyvinvointia yhteisölle, korkealaatuista taidetta yleisölle ja oikeaa taiteilijan työtä taiteilijalle. 
Pahimmillaan taiteilijasta tulee ryhmien viihdyttäjä ja lopputulos voi olla oikeastaan mitä vain mutta sille annetaan yhteisötaiteen nimissä taideteoksen arvo, josta taiteilija kantaa lopulta vastuun. 

Vaeltavat sielut


Taidetta ja yhteisötaidetta  tulisi viedä hoitolaitoksiin, kouluihin ja palvelukeskuksiin, mutta yhä enemmän tulisi myös pitää varansa siinä, millaisia odotuksia taidetta tilaavalla yhteisöllä on taiteilijalle. 
Taiteilijan ei tulisi joutua alentamaan oman luovuutensa rimaa yhteisön edessä, riman tulee pysyä korkealla ja taiteen laadukkaana, senkin uhalla ettei se sitten tuota yhtä paljon hyvinvointia yhteisön jokaiselle jäsenelle. 

Taiteen, ei edes yhteisötaiteen, ensisijainen tehtävä ei minun mielestäni saisi olla hyvinvoinnin tuottaminen. 
Taide on luvouuden muoto, se on kommunikaation muoto, sen ei tule aina olla hyvinvointia tukeva ja tuottava. Sen tehtävä on reagoida ympäristöön ja tuoda näkyväksi niitä näkymättömiä asioita joista voi olla muuten hankala puhua. Taiteen tehtävä on olla vaikenevien ääni ja hiljaisten tarinoiden kertoja. 
Jos tämä yhteisöissä, yhteisön avulla, yhteisöille tehty taide tuottaa sivutuotteena hyvinvointia, se on positiivista. Se ei kuitenkaan saisi olla sen ainoa ja tärkein tehtävä. 

Jos me lakkaamme välittämästä siitä miltä taiteilijasta tuntuu, jos lakkaamme välittämästä saako taiteilija aidosti oikeasti toteuttaa omaa taidettaan yhteiösössä, rapistamme me hitaasti mutta myös varmasti taiteen laatua ja merkitystä. 

Yhteisötaide on kulkenut pitkän tien ja kohdannut paljon vastarintaa. Nyt kun vihdoinkin se on hyväksyttävää ja tavallaan jopa kunnioitettavassa asemassa tulee meidän olla hyvin varovaisia siitä miten me sitä kohtelemme. 
Yhteisötaide on edelleen taiteilijan koostama taideteos, sitä määrittelevät ja koskevat aivan samat taiteen ja etiikan säännöt kuin muita taiteenlajeja. 
Me emme itse saa alentaa sen arvoa sillä, että suostumme tekemään teoksia jotka eivät vastaa meidän omia kriteerejämme taiteesta. 

Menninkäinen ja kuolema


Ei taiteellinen ambitio tarkoita ettei taiteen avulla voisi silti välittää, ei se tarkoita että taiteen avulla ei voisi tuottaa hyvinvointia ja olla osana parepien yhteisöjen luomista. Mutta jokaisen yhteisötaiteilijan on tärkeää muistaa omat rajansa, omat lähtökohtansa ja taiteen tilaajien on tärkeää huomoida ne. 

Avainsana on kommunkaatio ja yhteistyö. Mitä avoimempia me olemme omista näkemyksistämme heti alusta asti, sitä varmemmin me voimme työskennellä kohti laadukasta ja merkityksellistä yhteisötaiteen kenttää, satuttamatta ketään siinä sivussa. 

Ei unohdeta, että meillä on käsissä aina monta tekijää: taiteilija, yhteisö ja yhteisötaide. Jos nämä ainekset sekoittaa oikein saadaan siitä loistava lopputulos. Ei tehdä kompromisseja kenenkään kustannuksella, ei jätetä yhtäkään ainesosaa pois, muuten se alkaa maistua vesivelliltä ja lopulta käsite yhteisötaide menettää sen painoarvon ja arvostuksen jonka se ansaitsee. 


Pelto


-Annuska Dal Maso




Kuvituskuvat ovat Annuska Dal Mason teoksesta Hiljaa Karjala Kuiskaa. 
Teoksessa Pohjois-Karjalassa asuvat ihmiset saivat kertoa taiteilijalle tarinan seudusta ja taiteilija antoi tarinoille uuden elämän kuvan kautta. Kuvat olivat useassa otteessa esillä näyttelyissä eri puolilla Suomea. Yhteisön merkitys teoksen muodostuisessa oli todella suuri, ilman tarinoita taiteilijalla ei olis ollut materiaalia jota työstää.