Friday 17 June 2016

Jotain ajatuksia vapauden rajoittamisesta ja paljon kysymyksiä

Tällä hetkellä työskentelen yhdessä erään toisen taiteilijan kanssa monivuotisessa improvisaatioon syventyvässä projektissa.  Improvisoidessa ja taiteellisten prosessien aikana tunnistan sukeltelevani ideoiden, näkyjen, kokemusten tuntemattomissa ja hahmottomissakin kerroksissa - eri hetkinä syntyy ja artikuloituu erilaisia muotoja ja rakennelmia - liikkeinä, ääninä, sanoina, mielikuvina. Kokemuksesta jää aina jotain artikuloimatta, ilman muotoa - tuntemattomaksi. Jotain voi myös purkautua, muuttua, yllättää - tekoina, ideoina, suunnitelmina ja muistoina. 
Kaikkea ei voi millään vangita tai valjastaa.  
Kaikki ei tule näkyville samalla hetkellä.

 Alkuvuodesta luin Ruth Firstin kirjan 118 days, joka on hänen ajatuksistaan ja kokemuksistaan vankilassa eristyksessä olemisesta 1960-luvulla.  Ruth First oli yksi Etelä-Afrikan Apartheidin vastustajista. Kirja sai minut miettimään vankilaa ja vapauden rajoittamista. Mitä ihmiselle tapahtuu vankeudessa - hänen kokemiselleen ja kokemuksilleeen? Muistan lukeneeni Vaclav Havelin kirjeitä vankilasta vaimolleen Olgalle ja miettineeni samaa. 

Mietin myös tätä aikaa; mitä tai miten mahdamme puhua tästä ajasta 25 -30 vuoden kuluttua?  Muistammeko silloin niitä suuria vääryyksiä, joita tapahtui tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan tänä aikana? Ihmettelemmekö miten oli niin paljon ihmisiä, jotka eivät vastustaneet julmuuksia tai vääryyksiä, joita tapahtui lähes heidän silmiensä alla?  Mitä itse ajattelen tapahtumista, joihin olisin tai isommalla joukolla olisimme ehkä saattaneet vaikuttaa, mutta emme jostakin syystä tehneet mitään? Tunnistanko syyn, joka lamautti - passivoi - vangitsi?
Puhummeko sankareista, pelastajista ja ihmisistä, jotka nousivat valtavirtoja ja koneistoja vastaan? Puhummeko tekijöistä ja teoista, jotka pelastivat ihmishenkiä vai muistammeko vangitsijat? Tunnemmeko omantunnon tuskia, syyllisyyttä tai voimattomuutta?
Normit, odotukset, ideaalit ja arvot voi nähdä tai kokea omanlaisinaan vankiloina, joihin aina löytyy vartijoita töihin - talkoovoiminkin.  


Voinko koskaan ymmärtää miltä vankina oleminen tuntuu, jos en ole ollut vankilassa? 

Vankeuden täytäntöönpanon tavoite, ote suoraan Suomen laista:  Vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan sekä estää rikosten tekeminen rangaistusaikana.

Vankeutta voi käyttää myös vertauskuvana - ikään kuin - olen ajatusteni, roolini, kehoni sekä ympärillä olevan länsimaisen kulttuurin ja sivistyksen vanki. En välttämättä edes tiedosta minkälaisia periaatteita vaalin ja mistä ammennan varmuuden olla näiden periaatteiden takana?  
Jos ei itse tiedä olevansa vanki tai vankilassa, mutta muut määrittelevät tai näkevät sen. Onko se silloin vankeutta tai mennäänkö vankeuteen aina tahtomatta? Kuka haluaa vangiksi ja vapauttaan, valinnantekojaan rajoitettavan? 
Puhumattakaan vangitsijoista, vallasta ja rajaamisesta kuten orjuudesta, ihmiskaupasta, syrjinnästä, valkoisen miehen kolonialisoivasta otteesta ja sokeudesta.
Heti perään voi alkaa miettiä rangaistuksia ja niiden sopivuutta ja kysyä: Miksi yhä rangaistaan, vaikka on todettu rankaisemisen olevan huono ratkaisu haitallisten tekojen kitkemiseksi? 
Kuinka merkittävää on syyllisyys ja että kokee sitä?
Entä sitten, jos ei koe tehneensä väärin?



Riittämättömyyden tuntu ja kiire - nekin vangitsevat. Joskus luulen meneväni hurjaa vauhtia eteenpäin tai moneenkin suuntaan, mutta olenkin jumahtanut toistamaan samoja toimintakaavioita, ajatusratoja uudestaan ja uudestaan. Samat kuviot toistuvat, vaikka paikka tai tilanne olisi vaihtunut monta kertaa. Mitä järkeä on matkustaa kauas, jos ajatukset yhä pyörivät samoissa kiemuroissa? Mitä järkeä etsiä koko ajan uutta, jos en pysty kokemuksen tasolla uusiutumaan, päästämään irti asenteista tai ajatustavoista.

Mitä on siis on vapaus 
- näkemistä   -  kokemista -   ajattelua - vastuuta - välittämistä?