Taiteesta ja välittämisestä -ajatuksia taiteen avulla välittämisestä.

Työskentelin tänä kevään palvelutalossa erilaisten vanhusryhmien kanssa. 

Juuri sitä mitä haluankin tehdä. Töitä vanhusten kanssa, auttaa heitä ilmaisemaan itseään, kuulla samalla tarinoita ajalta kun minä en ollut olemassa ja oppia näkemään maailmaa heidän kauttaan. Ja minullahan on konsepti ja valmis runkokin olemassa tunteet kuvaksi menetelmän kursseille.

Näin minä ajattelin kun työt alkoivat. Aika pian jouduin korjaamaan ajatuksiani, käsityksiäni ja pohtimaan omaa suhdettani taiteeseen ja sen avulla välittämiseen. 

Osa ryhmistä toimi todella hyvin ja moitteettomasti, sain helposti muokattua - työpajan menetelmiä heidän käyttöönsä ja koin, että osallistujatkin nauttivat ja saivat työpajoista paljon irti. Myös muistelutyöpajat, joissa vanhukset saivat tuoda  ryhmän kokoontumiseen kuvan omasta albumistaan ja kertoa tarinan kuvan takana, toimivat hienosti. Moni innostui tarinoimaan pitkiä aikoja lapsuudestaan, nuoruudestaan, Helsingistä 30-50 luvulla. 

Mutta sain vastaan myös tilanteen jossa jo ryhmän ensitapaamisella tuli selväksi että ryhmäläiseni eivät kykene itse kuvaamaan eivätkä ilman suuria ponnisteluita lähtemään minnekään kuvaamaan avustajan kanssa. Olin tilanteessa jossa pitkään harkitsin hanskojen lyömistä tiskiin. “Tämä ryhmä ei ole minua varten, he eivät kykene tekemään näitä minun valmiiksi ajateltuja harjoitteita, enkä siten kykene tarjoamaan heille mitään.” Mökötin mielessäni kuin pieni lapsi. 

Kangerrellen ja vaivalla keksin ryhmälle tekemistä, joka jotenkin liittyi valokuvaamiseen. Samalla kipuilin sen kanssa, että tilanne oli niin vaikea. 

Miksi se sitten oli niin vaikea? Siksikö, että minut haastettiin ajattelemaan totutun kenttäni ulkopuolelta? Siksikö että jouduin keksimään jotain tekemistä, mitä en ollut valmiiksi testannut kymmenillä muilla kerroilla? 

Lopulta jouduin myöntämään totuuden, sen,että minä olin tottunut menemään aina taide -eli minun työpajani ja sen metodit, edellä. Autoin ihmisiä taiteen tekemisen avulla. Nyt olinkin tilanteessa jossa minun tuli mennä ihmiset edellä. Havainnoida mihin he pystyvät, mitä heidän kanssaan voin tehdä, eli mennä välittäminen edellä. 

Se oli vaikeaa kun siihen ei ollut tottunut. Vaati ajatusten uudelleenjärjestämistä. 

Tilanne opetti minulle nöyryyttä. Se opetti sen, että vaikka työpajani tekevätkin hyvää monelle, on se silti selkeästi räätälöity kokonaisuus tietynlaisille ihmisille joilla on tietynlaiset valmiudet toimia. Jos nämä valmiudet eivät toteudu, ei minusta ja työpajastani ole mitään apua. Jos haluan auttaa ja välittää kaikista ihmisistä tulee minun poistua kehittämieni metodien, harjoitteiden ja tutuksi ja turvallisiksi tulleiden polkujen ääreltä kuuntelemaan ja olemaan läsnä, välittämään aidosti ja vilpittömästi ihmisistä ympärilläni sinä hetkenä. En kuitenkaan ole varma pystynkö näiden polkujen ja metodien ulkopuolella olemaan avuksi, välittämään, oikealla tavalla. 

Tämän kokemuksen myötä jäin miettimään yleisesti välittämisen ja taiteen suhdetta. Sitä miten me välitämme taiteen avulla. Sitä miten rajallista tämäkin välittäminen on, vaikka onkin parempaa kuin ei mitään.

Toisaalta mielestäni on ehdottoman tärkeää, että taiteilijat työskentelevät sosiaalialan kentällä nimenomaan “taide edellä” asenteella. Taiteen tekemisestä ei tulisi tinkiä, tarkoituksena on luoda jotain jota voidaan taiteeksi kutsua, ei askarrella tai olla virikeohjaaja. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että kaikkia ihmisiä ei voida ottaa mukaan kaikkeen tekemiseen. Kaikki eivät voi luoda kaikkea taidetta. Tietyn alan taiteilija ei vain yksinkertaisesti voi jakaa välittämistään jokaiselle jos hän haluaa taata oman työskentelynsä ja tarjoamansa työskentelyn ja sen lopputuloksen laadun. 

Ensisijaisen tärkeää on kuitenkin myös se että kaikki mitä luodaan taiteen nimissä, on sellaista jota jokainen voi ylpeydellä katsoa ja esittää.

Minäkin haluaisin osata välittää yli tuon oman rajallisen taiteen osaamiseni. Antaa ja jakaa itseäni ja omaa intoani muille ihmisille, vaikkei taitoa kaikkeen täydellisesti löytyisikään. En kuitenkaan koe että se olisi oikein, koen että se ei ole aitoa välittämistä. Minulle taiteen keinoin välittämistä on sitä, että tarjoan parasta en keskinkertaista tai siihen suuntaan olevaa. 

Taide antaa paljon, mutta se voi välinpitämättömästi kohdeltuna myös ottaa paljon.