Matkalla

Nyt, tässä ajassa, kun uutiset kertovat nuorista jotka purkavat pahaa oloaan väkivallalla, kun maailmassa riehuu tappava ebola, kun nuorisotyöttömyys on huipussaan, kun tuloerot ja yhteiskuntaluokkien väliset erot vain kasvavat, olen useamman kerran pysähtynyt miettimää omaa välittämistäni. Mitä annettavaa minulla edes voi olla ihmisille, jotka ovat eläneet elämän rankemmalla puolella?
Minulla on takana turvallinen ja hyvä lapsuus, villi mutta silti suhteessa normaali nuoruus. Olen onnellisesti naimisissa,  asun tilavasti eikä minun tarvitse pohtia joka kuukausi miten maksan vuokrani tai ruokani. Jos putoan, koppia on ottamassa mieheni lisäksi vanhempani ja sisarukseni. Olen onnekas, minulla on asiat hyvin.

Mitä annettavaa minulla siis voisi olla huostaanotetulle lapselle, syrjäytyneelle nuorelle, laitoskierteessä olevalle teinille, pakolaiselle joka odottaa oleskelulupaa, yksinäiselle vanhukselle?

Ja miksi minä koen ylipäätään millään muotoa tärkeäksi yrittää edes antaa heille jotain?

Työssäni valokuvaajana minä yritän välittää omaa tapanani nähdä maailma. Kertoa katsojalle mitä minun päässäni liikkuu, miten minä näen ja koen tämän yhteiskunnan jossa elän.

Sinä hetkenä kun alan opettaa työpajaa, unohdan oman tapani nähdä. Tehtäväni tällöin on yrittää opettaa muut kertomaan mitä he näkevät. Sillä ei ole merkitystä millainen se maailma on, onko se sama kuin minun vai erilainen. Tärkeää on se, että meistä jokainen kykenisi kertomaan, välittämään niitä asioita joita hän omassa mielessään, kehossaan kantaa. Aina näille asioille ei ole sanoja, en itsekään aina tiedä miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu. Mutta olen löytänyt tavan jonka avulla pystyn selvittämään sen. Prosessi voi olla pitkä, mutta lopulta vastaus löytyy, tai jos ei löydy, ymmärrän ettei se ole tärkeä. TÄTÄ minä yritän opettaa myös työpajalaisilleni.
En yritä väittää tietäväni miltä heistä tuntuu, mitä he ovat kokeneet tai miten heidän tulisi elämäänsä oikeasti elää. Heillä on yksilön oikeus ja vapaus päättää nuo asiat itse, ei kukaan tässä maailmassa voi niitä määrätä.

Mutta minä välitän, välitän siitä että he löytäisivät tavan kertoa omasta maailmastaan, auttaa minua ja tuhansia muita ymmärtämään sitä mitä he käyvät läpi, miten he kokevat tämän yhteiskunnan. Välitän koska koen että se on ainoa tapa miten me voimme ihmisinä kasvaa ja oppia.
Tiedostan ja ymmärrän, että taide ei ole kaikille se sopivin ilmaisumuoto, mutta joillekin se on. Ja näille joillekin se voi olla ovi ymmärrykseen  ja jakamisen iloon.

Eikä minulla ole mielestäni oikeutta pitää sitä ovea lukossa jos minulla vain on mahdollisuus näyttää miten haka avataan, edes yhdelle sadasta.

Törmäsin kesällä entiseen työpajalaiseeni, leiristä jossa häntä opetin on kulunut jo viisi vuotta. Nuori kuitenkin muisti minut ja tuli erikseen kiittämään ja kertomaan, että hän voi  nykyään hyvin, on saanut otteen elämästä. Kertoi myös, että tuo nimenomainen kesä oli hänelle se ratkaiseva, valokuvaaminen oli hänelle se oikea työkalu lähteä pohtimaan elämän suuntaa ja hän osasi valita oikeita polkuja. En tiedä kuuluuko kiitos tunnekuvaukselle vai nuoren tahdolle ottaa elämä omiin käsiin, mutta pääasia on että hän löysi polkunsa.

Tämä samainen nuori oli henkilö, joka avasi minulle monta uutta ovea ja ikkunaa. Hän opetti minulle omalla tarinallaan taas yhden osan tämän ihmiskunnan erilaisuudesta, siitä miten elämään voi suhtautua, miten sen voi nähdä ja kokea.

Koen että tässä välittämisen maailmassa, me olemme kaikki matkalla. Eikä määränpäätä välttämättä ole olemassa. Mitä avoimemmin silmin me matkaamme sitä enemmän me opimme, välittämisestä, ihmisistä, yhteiskunnasta, siitä että meillä kaikilla on merkitys.

Kuvat: Annuska Dal Maso sarjasta "Matka" 2011