Kiertoliike 2015 Tanssin politiikkaa ja poetiikkaa

Marraskuussa 2015 työskentelimme Tanssin Talon Kiertoliike - Tanssin politiikkaa ja poetiikkaa-tapahtumassa, jonka  pääteemana oli valta. Työstimme tapahtumaan ja sen aikana erilaisia esityksellisiä kommentteja, joissa pohdimme ja reflektoimme Kiertoliikkeen teemaa, puheenvuoroja ja keskustelua. 

Kommentit ovat meidän tapamme etsiä kiteytyksiä, avauksia ja merkityksiä kehon, liikkeen, kuvien, sanojen ja tapahtumien välisiille vuoropuheluille. Kommentit ovat itsenäisiä, lyhyitä, esityksellisiä rinnastuksia ja tulkintapuuskia.

Päätimme muokata blogiin eräänlaisen kommenttivirran Kiertoliike-tapahtuman aikana esille tuomistamme materiaaleista: 

 MITEN  VALTA  TANSSII

USKOTTAVA

VAI

USKOTTELEVA

minä en halua mitään

sinä et halua mitään 

taiteilijat eivät halua mitään

me emme halua mitään 

te ette halua mitään

taiteilijat eivät halua mitään

minä osaan kaiken 

sinä osaat kaiken

taiteilija osaa kaiken

me osaamme kaiken

te osaatte kaiken

taiteilijat osaavat kaiken

Mutta

TÄMÄ EI OLE MINÄ

mystinen

sankari

haloo!

TASAVERTAISUUTTA-

SOLUTASOLLA

MITÄS TÄSSÄ MUUTA

HEI OMISTAJA

HÄNEN MORAALINEN TERVEYTENSÄ

Motivaationa raha

motivaationa provokaatio

motivaationa itsekkyys

motivaationa maine, kunnia ja iäisyys

motivaationa pelastus

viisaus, elinikäinen työpaikka

motivaationa inhimillisyys

virkistystoiminta

tuotemerkki

palkintokaappi

hyvä yhteishenki

ja

EUROOPPA

SUHTEELLINEN SULJEKSINTA

3573

vapaa

eksoottinen

empaattinen

vallaton

mikä ei kuulu joukkoon?

syrjäytyä

syrjäyttää 

syrjiä

siirtyä syrjään

hiljaisuus

ymmärryksen verbaalinen vaihe - joko jo?

MENNEEN KARISMA

MENNEEN KARSIMA

80,63

YLI 6000

MIELEN VALTA

ASIAT VOIVAT AINA OLLA TOISIN

ei kenenkään puolesta

ei kenenkään maalla

ei kenenkään ajalla

ei kenenkään rahalla

ei kenenkään mielestä

ei kenenkään vallassa

ei kenenkään kielellä

ei kenenkään silmissä

ei kenenkään tekoja

ei kenenkään idea

MONUMENTAALINEN TYNKÄ

Tanssia oman vaivautuneisuutensa kanssa

kaikesta jää jälki

ALL INCLUSIVE

BUT

IRROTETTUJA                                         TODELLISUUKSIA

SOLUN JAKSAMINEN 

MUUTTAA

KÄYTÖSTÄ

Pieni välipuhe

Miten tai mistä mielikuvitus elää?   Voiko mielikuvituksen menettää - ja saada takaisin? 
Voiko ilman mielikuvitusta elää? Tai ilman taidetta?

Kuvittele, että olet vapaa, ilman kipua, onnenpekka, tuulipyörä, sateenvarjo, paras kaveri, hyvä ihminen, toimeentuleva, varsinainen jäsen, suurenmoinen, nauravainen, iätön ja huoleton.

Kuvittele, että olet ollut tässä ennenkin ja osaat jo reitin pois. 

Että he auttavat sinut pystyyn - että joku tulee kohta - että asiat hoidetaan varmasti ja kukaan ei jää pulaan. 

Kuvittele, että sittenkin, että viimeinkin, että sentään, että jestas, että joo, että ei, että niin vaan tapahtuu. Mutta anteeksi.

Kuvittele suupielien matka hymyyn asti. Naurun ääniä, ilonpitoa, ihmisiä yhdessä, merenrantaa, puistomaisemaa, kahvintuoksua, puhtaita lakanoita, värejä, tuoksuja, yksityiskohtia ja koko elämä.
Tai ei sittenkään.

Mitä on välittäminen juuri nyt? Mitä olemme toisillemme kun olemme toistemme kanssa? Kuinka kuuntelemme, annamme tilaa, tulemme kuulluiksi? Miten kehollisuus liittyy tähän kaikkeen? Tai taide tai mielikuvitus? Tanssi? Mitä liikkeistä, asennoista, eleistä ja teoista välittyy? 

Keskeneräisyys ja inhimillisyys tulevat yhteen - törmäilevät. Elämä on keskeneräistä kaikkine säröineen. Kaikki ei ihan mene niinkuin oli tarkoitus. Omat taidot eivät riitä tai kun ei ihan tiedä mitä kaikkea osaa.

Ja sitten tapahtuu yllätys, sattuma, muutos, äkillinen ja spontaani jotakin..
Miten lähestyä tuntematonta ja kuinka sietää sitä? Saako tai voiko sitä harjoitella enää missään?

Keskeneräinen - kesken jäänyt - keskeytetty - keskeltä poikki - keskellä tietä - keskikohta - keskittynyt - keskeinen - keskus

Ted-talk -lavalla eräs yliopistoprofessori kertoo, että suurin osa ihmisistä uskoo tässä hetkessä kasvunsa pysähtyneen ja olevansa 10 vuoden kuluttua "sama ihminen kuin nyt", vaikka aina ymmärtääkin muuttuneensa hurjasti edellisen 10 vuoden aikana. 

Ehkä tutun sietäminen on jopa haastavampaa kuin tuntemattoman. Kuinka sietää jotakin itselleen ominaista tai niitä ei niin mukavia piirteitä, jotka tulevat itsessä tai läheisessä ihmisessä esiin. Miten innostua jostakin, jossa parhain ei vielä ole tullut esille tai joka ei ole palkinnut tekijäänsä. Miten jatkaa, vaikka ei taaskaan onnistunut tai ei vieläkään ole keksinyt keinoa välttää kuoppia ja kompurointia.

Kuinka tanssia arkensa kanssa? 

Taide on välittämistä

Äitini on kertonut minulle usein tarinan siitä kun olin 4vuotias. Makasin vihaisena sängyssäni enkä suostunut nousemaan sieltä. Kun äitini kysyi mikä minulla oli vastasin “Olisit sinäkin vihainen jos pääsi olisi täynnä kuvia eivätkä ne tulisi ulos oikeannäköisinä”.

Sittemmin olen muutaman mutkan kautta löytänyt itselleni sen työskentelyvälineen, jonka avulla saan nuo päänsisäiset kuvani ulos, oikeannäköisenä. Minulle tämä väline, jonka avulla ymmärrän ja ilmaisen itseäni on valokuva.

Pitkään olinkin sitä mieltä, että kuvaan rehellisesti tuntemuksiani ja tulkintojani maailmasta, asioista joita näen ympärilläni. 

"Kamalan Ihana Kotini"

Annuska Dal Maso 2008

Kuvasarja, jossa työstän tunteitani, ikävääni ja haikeuttani lapsuudenkotiani kohtaan.

Muutama viikko sitten Lila ry:n ja Kontulan kirjaston järjestämässä keskustelutilaisuudessa oli aiheena inhimillisyys. Keskustelussa nousi esiin kuinka meillä ihmisillä on tapana puhua hyvistä asioista inhimillisinä ja huonoista epäinhimillisinä.  

Tämä jako jäi muhimaan mieleeni ja aloin tarkastella omaa tapaani katsoa maailmaa. Pohdin onko taide minulle, ja muille taiteilijoille, tapa tehdä myös negatiivisista, pahoista, epäinhimillisistä asioista inhimillisiä, siedettäviä ehkä jopa kauniita? Kuinka moni taideteos syntyy tuskan, huonojen kokemusten, surullisen tarinan pohjalta? Ja eivätkö nämä lopputeokset kuitenkin ole jollain tasolla liikuttavia, kauniita, inhimillisiä?

"Minä Odotan" 

Annuska Dal Maso 2008

Valmistuin mieheni kanssa 2008 yliopistosta Englannissa, keskelle todella pahaa ja syvää lamaa. Olisimme halunneet muuttaa Suomeen, mutta meillä ei ollut varaa edes siihen. 

Kun vedän tunnekuvaus työpajoja, oikeastaan poikkeuksetta ihmiset käsittelevät niissä elämänsä vaikeita asioita. Rumia, satuttavia, uskomattomia, kamalia, itkettäviä ja epäinhimillisiä tarinoita. Kuitenkin kun he lähtevät työstämään tarinoitaan kuvan avulla, lopputuloksena on jotain kaunista. En ole kertaakaan vielä kokenut kenenkään lopputuloksen olevan mitään aiemmin mainitsemiani adjektiiveja, ne kaikki ovat lopulta kauniita.

Onko tämä sitten väärin?

Kun minä kuvaan, kuvittelemaani rehellistä elämää, annanko minä kuitenkin erheellisen kuvan koska kuvani ovat kuitenkin lopulta kauniita?

"Itku"

Annuska Dal Maso, 2013

Arjen kuvaamista lastemme kanssa.

Miten meidän tulisi suhtautua kauneuteen joka pohjautuu negatiivisista asioista?

Ehkä taide onkin meille tapa löytää pahuudesta, epäinhimillisyydestä, rumuudesta, rujoudesta, negatiivisuudesta jotain kaunista. Se antaa toivoa. Toivoa siitä, että vaikka maailma on pullollaan kamaluuksia, kun me lähdemme tuottamaan niistä taidetta, lopputuloksena on jotain kaunista.  Toivoa siitä, että syvällä sisällämme me välitämme toisistamme ja itsestämme niin paljon, että taiteen avulla muunnamme ne negatiivisimmatkin asiat kauniiksi. 

"Mitä jäljelle jäi" 

Annuska Dal Maso 2006

Kuvasarja, jossa kukin perheeni jäsen kertoi omista tuntemuksistaan kuollutta kaksoissiskoani kohtaan, jokaisen perheenjäsenen kirjeestä minä tein valokuvan. Yllä oleva kuva on isäni kirjeestä.

Taide on välittämistä. 

Asioiden, tunteiden, ajatusten välittämistä eteenpäin, puettuna hieman kauniimmaksi, jotta ihmisten olisi helpompi vastaanottaa ja käsitellä niitä, oppia katsomaan itseään hyväksyvästi ja sanomaan "myös sinä olet kaunis".

Riittämättömyydestä ja vähän kaikesta

I

Talvista aamu-ulkoilua kahden hyvin erilaisen koiran kanssa. Yksi on villi pentu, joka sinkoilee edestakaisin ja saa toisen, vanhemman pienen koiran, hermostumaan. Tuulee, lumi pöllyää, koirat haukkuvat, hanskat putoavat lumeen, koirat hyppivät ja haukkuvat lisää. Avuttomuus ja hermostuminen tempoilevat minussa. Miksi taitoni eivät riitä - miksi menetän malttini ja komennan niin huonosti koiria? 

Kaksi minuuttia myöhemmin, tilanne on ohi ja kävely onnistuu paremmin. Kohta olemme lumisella aukiolla, jossa ei ole autoja, toisia ihmisiä tai koiria.  Päästän koirat irti. Nautin katsoa niiden juoksua ja sinkoilua. Lumi taas pöllyää.

Riittämättömyyden tuntu. Mistä se syntyy - tulee - tupsahtaa? Miten äkkiä voikin muistaa kaikki saamattomat työt, apurahat, epäonnistumiset ja vastoinkäymiset.  Kaikki muutkin epävarmuuden hetket vanhempana tai kumppanina olemisessa ovat yhtäkkiä niin tuoreina mielessä. Niin kuin myös vastaamattomat viestit, kesken jääneet sähköpostit, unohdetut lupaukset, suunnitelmat tai unelman pätkät. Kaikki iskevät juuri sillä hetkellä kun koirat haukkuvat, hyppivät ja yritän holtittomasti olla lauman johtaja.

Jälkikäteen istun kotona keittiössä, mietin välittämistä ja riittämistä taiteessa ja taiteilijana olemisessa. Mietin myös tätä yhteiskuntaa. Kysymysten tulva vyörähtää liikkeelle. Mitä tapahtuu jos taiteilija ei riitä tai jos taiteilija menettää malttinsa? Mitä on riittäminen tai riittämättömyys? Onko malttinsa menettäminen aina riittämättömyyttä? Katoaako riittämättömyyden tuntu koskaan? Mikä ruokkkii riittämättömyyttä tässä ajassa ja mikä ei ruoki?

Mietin myös taiteilijan roolia ja taiteelle annettuja odotuksia tai  määritelmiä. Mietin myös rakenteita, joita on ja joita ei ole. 

II

Joku kohta tanssii Välittämisestä-projektin yhteydessä olen vetänyt kaikille avoimia tanssitunteja eri paikoissa.   

Osallistuin 20 vuotta sitten kesällä 1995 Steve Battsin kontakti-improvisaatiokurssille Amsterdamissa. Olin juuri lopettanut opintoni Amsterdamin teatterikoulussa The school for New Dance Development- osastolla ja yhä väsynyt kevään kursseista ja produktioista.  Muistan miettineeni Steven kurssin perumista, mutta en kehdannut. Raahauduin paikalle väsyneenä ja innottomana. Kurssilla oli itseni lisäksi 3 muuta osallistujaa, jotka olivat 50-65-vuotiaita ei tanssin alan ammattilaisia. Kurssi kesti 10 päivää.

Nyt jälkikäteen mietin, että jos tätä kurssia ei olisi ollut, olisin ehkä lopettanut tanssimisen tai ainakin tehnyt jotain toisin. Steve Battsin kurssilla opin miten mielekästä ja antoisaa on työskennellä eri ikäisten ja taustaisten ihmisten kanssa ja miten merkityksellistä herkistyminen liikkeen lukemiselle ja kehollisuudelle  on.  Kurssi oli organisoitu pienesti, ei minkään ison organisaation tai akatemian kautta, ja oli siten esimerkki siitä miten taiteilijat voivat toimia isojen rakenteiden ulkopuolella. 

Mitä vanhempi olen, sen varmempi olen, että on välttämätöntä, että taiteilijat uskaltavat olla ja toimia siellä missä ei vielä ole luotuja rakenteita tai vankkoja organisaatioita tukena. On tärkeää olla sielläkin minne media ei innostu lähtemään. Taiteen onnistuminen näkyy osallistujien ei median silmissä.

III

Kaikki improvisaatioesitykset tai spontaaniudesta ammentavat tilanteet, joissa ikinä olen ollut. Vuorovaikutustilanteet, kohtaamiset, yllätykset ja muutokset. Miten tunnistaa omaa osaamistaan? Miten muut tunnistavat? Miten tässä elämässä…?

Onko riittämättömyyden tunne ja malttinsa menettäminen sama asia? Minkälainen on malttinsa menettänyt taiteilija? Kenellä on malttia?
Ajattelen kompurointia - taiteilijan kompurointia ja valintojen ongelmallisuutta. Mitä, jos tinkimättömyys muuttuukin rajoittuneisuudeksi ja kutsumus pakkomielteeksi? Jos innokas ideavaihe osoittautuu käytännössä hankalaksi ja toteutus vaikeaksi.  Jos huomaa puhuneensa paljon, mutta ei löytäneensä käytäntöjä,  joilla toteuttaa puhettaan. Kun naiivin innostuneena marssii eri paikkoihin ja uskoo olevansa tarpeellinen ja korvaamaton heti ensi hetkestä lähtien.

Uutiset. Pariisissa julma teurastus. Aseistetut miehet ampuvat pilalehden toimituksessa valtavilla aseillaan ja jättävät suuren määrän ruumiita. Myöhemmin lisää ampumisia ja panttivankeja. Tilanne ratkeaa, mutta ei ilman lisäkuolemia. Kaikki ne terroriteot, satuttamiset ja toisen koskemattomuuden särkemiset, joista media ja uutiset kertovat. Ja nekin, jotka jäävät kertomatta.  Kaikki ne tilanteet, joissa uhrit valikoituvat sattumalta. Juuri tänään astuit sisälle kauppaan ja juuri siellä sinä päivänä ja sinä hetkenä sinut surmataan. Pommi räjähtää junassa, torilla, kadulla, asemalla ja sinun tulevaisuutesi on poissa tai ainakin toisenlainen.

Erään metromatkan aikana katson nuorta tyttöä, jonka kehosta ja kasvoilta tunnistaa huumeiden käytön. Hän sopertaa puhuessaan vieressä olevalle lommoposkiselle hampaattomalle miesystävälleen, joka näyttää tyttöä ainakin vuosikymmenen tai kaksi vanhemmalta. Tytön kasvot ovat harmaat ja niissä on läiskiä, mutta silti nuoruus ja lapsuuskin yhä paistavat läpi. Tyttö halaa ja suutelee miestä. Molempien silmissä aika on seisahtanut.

Miten tässä elämässä...?

Kävelen koiran kanssa lähiön pitkiä katuja ja kuulostelen hiljaisuutta. Satoja, tuhansia asukkaita, kaikki jossakin. Kodeissaan, kaupoissa, baareissa, kirjastossa, parkkipaikoilla, matkalla kotiin tai kotoa pois.  Joku on jo nukkumassa, joku syö, joku lyö toista, joku itkee hiljaa - elämä ja kärsimys piiloutuvat seinien taakse ja purskahtavat yllättäen, vaimenevat jälleen. Tavalliset ihmiset ja ne, jotka eivät ole tavallista päivää nähneetkään, vakiintuneissa tai villiintyneissä uomissaan - kuka missäkin ja mitäkin.

IV

Entä lapset, jotka menettävät vanhempansa poissaoloille ja addiktioille. Lapset, jotka menettävät rajansa ja turvallisuutensa. Koti, joka on särkynyt, lasinen, huuruinen, meluisa, pelottava, satuttava, kiireinen. Unelmat, jotka pysyvät unelmina ja todellisuus, jossa ei tule pelastajaa, auttajaa, ruokaa, lepoa, leikkiä ja arjen kotielämää.  Elämä, jossa menettää jo ennenkuin edes tietää mitä menettäminen on. 

Tietämättömyyden pitkä ketju, joka jatkuu vuosia ja vuosia. Lapset, joista tulee vanhempia, joista tulee lapsia, joista tulee vanhempia.

Miten olisi kohdata saamista? Vastaanottaa? Haluta? Toivoa, odottaa, olettaa. Menestyä. Päivä ilman kiusaa, pelkoa, nälän tunnetta, liian lyhyitä yöunia, kiirettä.  Tulee joku, joka kiinnostuu, on läsnä, ei ala kilpailla, ei määrää liikaa, ala huutaa tai syyllistää. Kuuntelee ja on läsnä. 

Entä taide - musiikki, kuvat, liike, runous, kun kaikki alkaa koskettaa. Valuva, vuotava, revennyt sydän, joka itkee, mutta nauttii kun taide ottaa kiinni, pitää kiinni, tarttuu, kutittaa, häiritsee, antaa muuta ajateltavaa. 

V

Koira herättää yöllä - yhtä vakaasti kuin pienen lapsen kanssa  - on vain mentävä. Talutan koiraa unenpöperöisenä kadun reunaa pitkin ja kuuntelen ohiajavan taksin isoa ääntä muuten hiljaisessa talviyössä. Takaisin sänkyyn, kirjassa Goat Island-ryhmästä luen kohtaa kahden vuoden prosesseista ja ajan merkityksestä. 
Taiteen ja esityksen pohtimista  syventävin esimerkein. 

Mistä puhumme kun puhumme taiteesta ja sen merkityksestä? Minkälaisia yhteyksiä ja yhtymäkohtia taide minun elämässäni saa? Mitä taiteella on tekemistä elämän kanssa?

Hesarissa lukee miten curling-vanhukset passivoidaan aroiksi ja itsetunnottomiksi. Mietin taiteilijoiden mahdollista arkuutta ja itsetunnottomuutta? Miten taiteilijan saa passiiviseksi, avuttomaksi, odottavaksi. Pahinta on yksinäisyys, sanoo yksi vanha mies ja miten yksinäisyys leviää kaikkialle. 

Taide on lohduttanut. Olen saanut itkeä ja nauraa taiteen parissa. Olen löytänyt ratkaisuja oman elämäni kysymyksiin. Olen tehnyt töitä ja ansainnut elantoni. Taide on suututtanut ja ärsyttänyt. Taide on auttanut pohtimaan ja ymmärtämään toista ihmistä, tätä yhteiskuntaa ja kaiken hurjuutta. Taide on tarjonnut selityksiä ja heittänyt ne roskikseen. Taide on murskannut suunnitelmani, särkenyt ideaalini ja kantanut taas mukanaan. Tarjonnut vaihtoehtoja ja ollut paljon muuta. Henkilökohtaista ja yhteisöllistä. Kohti ihmistä.

Matkalla

Nyt, tässä ajassa, kun uutiset kertovat nuorista jotka purkavat pahaa oloaan väkivallalla, kun maailmassa riehuu tappava ebola, kun nuorisotyöttömyys on huipussaan, kun tuloerot ja yhteiskuntaluokkien väliset erot vain kasvavat, olen useamman kerran pysähtynyt miettimää omaa välittämistäni. Mitä annettavaa minulla edes voi olla ihmisille, jotka ovat eläneet elämän rankemmalla puolella?
Minulla on takana turvallinen ja hyvä lapsuus, villi mutta silti suhteessa normaali nuoruus. Olen onnellisesti naimisissa,  asun tilavasti eikä minun tarvitse pohtia joka kuukausi miten maksan vuokrani tai ruokani. Jos putoan, koppia on ottamassa mieheni lisäksi vanhempani ja sisarukseni. Olen onnekas, minulla on asiat hyvin.

Mitä annettavaa minulla siis voisi olla huostaanotetulle lapselle, syrjäytyneelle nuorelle, laitoskierteessä olevalle teinille, pakolaiselle joka odottaa oleskelulupaa, yksinäiselle vanhukselle?

Ja miksi minä koen ylipäätään millään muotoa tärkeäksi yrittää edes antaa heille jotain?

Työssäni valokuvaajana minä yritän välittää omaa tapanani nähdä maailma. Kertoa katsojalle mitä minun päässäni liikkuu, miten minä näen ja koen tämän yhteiskunnan jossa elän.

Sinä hetkenä kun alan opettaa työpajaa, unohdan oman tapani nähdä. Tehtäväni tällöin on yrittää opettaa muut kertomaan mitä he näkevät. Sillä ei ole merkitystä millainen se maailma on, onko se sama kuin minun vai erilainen. Tärkeää on se, että meistä jokainen kykenisi kertomaan, välittämään niitä asioita joita hän omassa mielessään, kehossaan kantaa. Aina näille asioille ei ole sanoja, en itsekään aina tiedä miksi minusta tuntuu siltä kuin tuntuu. Mutta olen löytänyt tavan jonka avulla pystyn selvittämään sen. Prosessi voi olla pitkä, mutta lopulta vastaus löytyy, tai jos ei löydy, ymmärrän ettei se ole tärkeä. TÄTÄ minä yritän opettaa myös työpajalaisilleni.
En yritä väittää tietäväni miltä heistä tuntuu, mitä he ovat kokeneet tai miten heidän tulisi elämäänsä oikeasti elää. Heillä on yksilön oikeus ja vapaus päättää nuo asiat itse, ei kukaan tässä maailmassa voi niitä määrätä.

Mutta minä välitän, välitän siitä että he löytäisivät tavan kertoa omasta maailmastaan, auttaa minua ja tuhansia muita ymmärtämään sitä mitä he käyvät läpi, miten he kokevat tämän yhteiskunnan. Välitän koska koen että se on ainoa tapa miten me voimme ihmisinä kasvaa ja oppia.
Tiedostan ja ymmärrän, että taide ei ole kaikille se sopivin ilmaisumuoto, mutta joillekin se on. Ja näille joillekin se voi olla ovi ymmärrykseen  ja jakamisen iloon.

Eikä minulla ole mielestäni oikeutta pitää sitä ovea lukossa jos minulla vain on mahdollisuus näyttää miten haka avataan, edes yhdelle sadasta.

Törmäsin kesällä entiseen työpajalaiseeni, leiristä jossa häntä opetin on kulunut jo viisi vuotta. Nuori kuitenkin muisti minut ja tuli erikseen kiittämään ja kertomaan, että hän voi  nykyään hyvin, on saanut otteen elämästä. Kertoi myös, että tuo nimenomainen kesä oli hänelle se ratkaiseva, valokuvaaminen oli hänelle se oikea työkalu lähteä pohtimaan elämän suuntaa ja hän osasi valita oikeita polkuja. En tiedä kuuluuko kiitos tunnekuvaukselle vai nuoren tahdolle ottaa elämä omiin käsiin, mutta pääasia on että hän löysi polkunsa.

Tämä samainen nuori oli henkilö, joka avasi minulle monta uutta ovea ja ikkunaa. Hän opetti minulle omalla tarinallaan taas yhden osan tämän ihmiskunnan erilaisuudesta, siitä miten elämään voi suhtautua, miten sen voi nähdä ja kokea.

Koen että tässä välittämisen maailmassa, me olemme kaikki matkalla. Eikä määränpäätä välttämättä ole olemassa. Mitä avoimemmin silmin me matkaamme sitä enemmän me opimme, välittämisestä, ihmisistä, yhteiskunnasta, siitä että meillä kaikilla on merkitys.

Kuvat: Annuska Dal Maso sarjasta "Matka" 2011

Taiteesta ja välittämisestä -ajatuksia taiteen avulla välittämisestä.

Työskentelin tänä kevään palvelutalossa erilaisten vanhusryhmien kanssa. 

Juuri sitä mitä haluankin tehdä. Töitä vanhusten kanssa, auttaa heitä ilmaisemaan itseään, kuulla samalla tarinoita ajalta kun minä en ollut olemassa ja oppia näkemään maailmaa heidän kauttaan. Ja minullahan on konsepti ja valmis runkokin olemassa tunteet kuvaksi menetelmän kursseille.

Näin minä ajattelin kun työt alkoivat. Aika pian jouduin korjaamaan ajatuksiani, käsityksiäni ja pohtimaan omaa suhdettani taiteeseen ja sen avulla välittämiseen. 

Osa ryhmistä toimi todella hyvin ja moitteettomasti, sain helposti muokattua - työpajan menetelmiä heidän käyttöönsä ja koin, että osallistujatkin nauttivat ja saivat työpajoista paljon irti. Myös muistelutyöpajat, joissa vanhukset saivat tuoda  ryhmän kokoontumiseen kuvan omasta albumistaan ja kertoa tarinan kuvan takana, toimivat hienosti. Moni innostui tarinoimaan pitkiä aikoja lapsuudestaan, nuoruudestaan, Helsingistä 30-50 luvulla. 

Mutta sain vastaan myös tilanteen jossa jo ryhmän ensitapaamisella tuli selväksi että ryhmäläiseni eivät kykene itse kuvaamaan eivätkä ilman suuria ponnisteluita lähtemään minnekään kuvaamaan avustajan kanssa. Olin tilanteessa jossa pitkään harkitsin hanskojen lyömistä tiskiin. “Tämä ryhmä ei ole minua varten, he eivät kykene tekemään näitä minun valmiiksi ajateltuja harjoitteita, enkä siten kykene tarjoamaan heille mitään.” Mökötin mielessäni kuin pieni lapsi. 

Kangerrellen ja vaivalla keksin ryhmälle tekemistä, joka jotenkin liittyi valokuvaamiseen. Samalla kipuilin sen kanssa, että tilanne oli niin vaikea. 

Miksi se sitten oli niin vaikea? Siksikö, että minut haastettiin ajattelemaan totutun kenttäni ulkopuolelta? Siksikö että jouduin keksimään jotain tekemistä, mitä en ollut valmiiksi testannut kymmenillä muilla kerroilla? 

Lopulta jouduin myöntämään totuuden, sen,että minä olin tottunut menemään aina taide -eli minun työpajani ja sen metodit, edellä. Autoin ihmisiä taiteen tekemisen avulla. Nyt olinkin tilanteessa jossa minun tuli mennä ihmiset edellä. Havainnoida mihin he pystyvät, mitä heidän kanssaan voin tehdä, eli mennä välittäminen edellä. 

Se oli vaikeaa kun siihen ei ollut tottunut. Vaati ajatusten uudelleenjärjestämistä. 

Tilanne opetti minulle nöyryyttä. Se opetti sen, että vaikka työpajani tekevätkin hyvää monelle, on se silti selkeästi räätälöity kokonaisuus tietynlaisille ihmisille joilla on tietynlaiset valmiudet toimia. Jos nämä valmiudet eivät toteudu, ei minusta ja työpajastani ole mitään apua. Jos haluan auttaa ja välittää kaikista ihmisistä tulee minun poistua kehittämieni metodien, harjoitteiden ja tutuksi ja turvallisiksi tulleiden polkujen ääreltä kuuntelemaan ja olemaan läsnä, välittämään aidosti ja vilpittömästi ihmisistä ympärilläni sinä hetkenä. En kuitenkaan ole varma pystynkö näiden polkujen ja metodien ulkopuolella olemaan avuksi, välittämään, oikealla tavalla. 

Tämän kokemuksen myötä jäin miettimään yleisesti välittämisen ja taiteen suhdetta. Sitä miten me välitämme taiteen avulla. Sitä miten rajallista tämäkin välittäminen on, vaikka onkin parempaa kuin ei mitään.

Toisaalta mielestäni on ehdottoman tärkeää, että taiteilijat työskentelevät sosiaalialan kentällä nimenomaan “taide edellä” asenteella. Taiteen tekemisestä ei tulisi tinkiä, tarkoituksena on luoda jotain jota voidaan taiteeksi kutsua, ei askarrella tai olla virikeohjaaja. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että kaikkia ihmisiä ei voida ottaa mukaan kaikkeen tekemiseen. Kaikki eivät voi luoda kaikkea taidetta. Tietyn alan taiteilija ei vain yksinkertaisesti voi jakaa välittämistään jokaiselle jos hän haluaa taata oman työskentelynsä ja tarjoamansa työskentelyn ja sen lopputuloksen laadun. 

Ensisijaisen tärkeää on kuitenkin myös se että kaikki mitä luodaan taiteen nimissä, on sellaista jota jokainen voi ylpeydellä katsoa ja esittää.

Minäkin haluaisin osata välittää yli tuon oman rajallisen taiteen osaamiseni. Antaa ja jakaa itseäni ja omaa intoani muille ihmisille, vaikkei taitoa kaikkeen täydellisesti löytyisikään. En kuitenkaan koe että se olisi oikein, koen että se ei ole aitoa välittämistä. Minulle taiteen keinoin välittämistä on sitä, että tarjoan parasta en keskinkertaista tai siihen suuntaan olevaa. 

Taide antaa paljon, mutta se voi välinpitämättömästi kohdeltuna myös ottaa paljon.