Yksinäinen taiteilija

Annuska Dal Maso 2018 testikuva teoksesta "Missä suru asuu"

Taiteilija luomisprosessissaan. Yksin omassa seurassaan, ehkä hieman kärsivänä, riutuneena, ehkä jopa yksinäisenä. Taiteen ja luovan tekemisen alkulähteillä.

Istumassa yksin erakkona teoksensa kanssa. Oli sitten kyseessä mikä tahansa taiteenala, niin ajatus yksinäisestä taiteilijasta mökkipahasessaan, on edelleen elävä ja vahva stereotypia, jota toki moni alan ihminen kiltisti myös ylläpitää. 

Taiteilijat puhuvat usein taiteen luomiseen vaadittavasta rauhasta, yksinolosta ja sen haittapuolena yksinolon aiheuttamasta yksinäisyydestä. 

Taiteilijat kertovat saavansa parhaiten asioita aikaiseksi kun ovat yksin, vaikka sen hintana olisikin ajoittainen (tai pidempiaikainen) yksinäisyys.  

Minulla on ollut viimeiset viisi vuotta hyvin vähän mahdollisuuksia yksinoloon. Se on toki näkynyt myös suoraan verrannoillisesti taiteen tekemisen ja luovan työni määrässä. Kaukana ovat ne päivät kun saatoin viikkokausiksi uppoutua projektin syövereihin; kuvata ja kirjoittaa vailla mitään keskeytyksiä kunnes teos oli valmis. 

Nykyään yhden teoksen tekemisessä kestää ikuisuuden. Välillä en osaa edes sanoa koska teos valmistuu, koska en yksinkertaisesti tiedä miten paljon ehdin tekemään lapsiarjen ohella. 

Osallistuin viime syksynä Jakomäen kirjastossa Pia Lindyn ja Tiina Hallakorven järjestämään keskusteluiltaan jossa aiheena oli “mitä yksinolo on antanut minulle”. Tilaisuudessa oli eri alan ihmisiä puhumassa yksinolosta, niin taiteilijoita kuin myös muiden ammattialojen edustajia. 

Taiteilijat puhuivat yksinolosta positiivisessa mielessä, muut vähemmän positiivisessa. 

Jäin miettimään aihetta moneksi kuukaudeksi. 

Miksi taiteilijat, etenkin kuvataiteilijat, kokevat taiteen ja luovan prosessin onnistumisen olevan helpompaa ja varmempaa yksinollessa?

Ja miksi yksinolo tarkoitta muille helpommin yksinäisyyttä. 

Pohdin omaa yksinoloani. Silloin kun harvoin saan olla yksin, nautin siitä. 

Mutta jos niihin päiviin kuuluu luova työ, en koe sitä yksinoloksi. Olen kaksin taiteeni kanssa. 

Minulle taide edustaa niin suurta olemista, olemusta ja jonkin konkreettisen asian läsnäoloa, että minun on vaikea nähdä taiteen tekemistä yksinolemisena. Kun koen luovani, koen teoksen olevan niin vahvasti konkreettisesti läsnä, että se lähes vastaa toisen ihmisen läsnäoloa. 

Olenko siis yksin silloin kun työstän teosta?

Se varmaan riippuu yksinolon määrittelystä. 

Onko yksinolo hiljaisuutta itsensä kanssa. Vai onko yksinolo hiljaisuutta ympäristöstä?

Onko yksinolo mahdollisuus antaa ajatusten virrata, vai onko se sitä ettei ajatuksia edes tule?

Miksi taiteellinen prosessi tuntuu vaativan yksinoloa syntyäkseen?

Onko kyse tekemisen rauhasta vai siitä, että luovuus tarvitsee myös tyhjää tilaa, joutilaisuutta, tylsistymistä?

 Annuska Dal Maso 2018 testikuva teoksesta "Missä suru asuu"

Kun viisi vuotta sitten sain Esikoiseni ja jouduin toteamaan etten saa enää tehtyä luovaa työtä samaan 40 tunnin viikkotahtiin kuin aikaisemmin, turahuduin. Kuvittelin taiteilijuuteni olevan siinä. Aluksi yritin löytää itselleni välejä jolloin työstin teoksiani, pakottaa itseni luovaan prosessiin välittömästi hiljaisuuden laskeutuessa taloon. 

Osittain tämä onnistuikin. Koin tärkeäksi oppia nopean keskittymisen, tehokkaan ajankäytön ja intensiivisen työskentelyn. Siten saatoin jatkaa työskentelyä. 

Kuitenkin tärkeimmän oppitunnin taiteesta ja yksinolosta olen saavuttanut vasta viimeisten kuluneiden kolmen vuoden aikana. 

Kolme vuotta minulla on ollut kaksi lasta jaloissani. Kolme vuotta he ovat olleet lähinnä vain minun kanssani. Se on tarkoittanut myös niitä harvoja taideprojekteja, joita olen voinut ja saanut tehdä sinä aikana. 

Voisi kuvitella, että taiteeni on kärsinyt. Voisi kuvitella, että hidas tekeminen on ollut luomisprosessiani hitaasti nuivettava ilmiö. 

Nyt kun aikaa on kulunut se kolme vuotta, uskallan väittää että näin ei olekaan. Ei, vaikka aluksi itkin juurikin noita samoja asioita. 

Tuskailin luovan prosessini hitautta, luomisen mahdottomuutta lasten kanssa. Tuskailin ajatusteni takkuamista ja kaipasin enemmän kuin mitään omaa rauhaa, yksinoloa, hiljaisuutta. 

Mutta kun lapset kasvoivat ja alkoivat leikkiä keskenään ja itsekseen, kaivaten minua lähinnä istumaan leikkinsä laitamilla varmuuden vuoksi, aloinkin saada niitä joutiaan ja tylsistymisen hetkiä takaisin itselleni. Aluksi en sitä ymmärtänyt, en nähnyt mitä tuona aikana päässäni tapahtuu, en ymmärtänyt niiden hetkien arvoa.
Nykyään ymmärrän.
Ymmärrän miten juuri noina hetkinä minun ajatukseni alkavat valumaan esiin kivien alta, muodostaen erilaisia skenaarioita ja päätelmiä. 

Ehdin pyöritellä uusia teosideoita mielessäni kymmeniä kertoja, ennen yhdenkään ajatuksen konkreettista toteutumista. Aikaisemmin näin ei ollut, toteutuin ideani lähes samantein ne saatuani, työstö tapahtui vasta myöhemmin, joskus jopa niin myöhään että oli vain todettava teoksen olevan julkaisukelvoton tai heikko. 

Kaipaan edelleen yksinoloa, hiljaisuutta, rauhaa luoda. Mutta en kaipaa sitä enää samalla epätoivoisella tavalla kuin aikaisemmin. Olen oppinut ajan ja tekemisen mahdottomuuden tuoman mahdollisuuden syventää prosessia jo ennenkuin sen edes aloittaa. 

Olen oppinut, että aika tekee useinmiten teokselle enemmän hyvää kuin huonoa. 

Olen myös oppinut, että ne hiekkalaatikon reunalla vietetyt sadat tunnit ovat kaikki olleet tarpeellisia, että ne ovat antaneet ajatuksilleni tilaa ja happea muodostua aivan eri tavoin kuin aikaisemmissa työskentelymetodeissani. 

Olenko siis sitä mieltä että taiteilijoiden peräänkuuluttama yksinolo luomisen perustana ei pidä paikkaansa. 

En. 

Mutta pidän ehkä vääränä sitä ajatusta, että se olisi ainoa tapa luoda taidetta. 

Että taide välttämättä vaatisi nimenomaan yksinoloa. 

Uskon vahvasti, että taiteeseen tarvittava tientynasteinen ajatuksellinen tylsistyminen, tai ikävystyminen ovat yhtä tärkeässä asemassa taiteen tekemisessä kuin säntillinen ja päämäärätietoinen työskentely lopputuloksen saavuttamiseksi. 

Ajatusten joutenolon voi saavuttaa niin monella tapaa. Sen ei tarvitse olla sitä, että istut studiossasi yksin, hiljaisuudessa. 

Se voi olla se hetki kun nukutat lasta iltaisin, istut hiekkalaatikon reunalla ja rakennat sitä sadatta hiekkakakkua, se voi olla koiran lenkittämistä, se voi olla pyöräilyä, se voi olla puutarhan kitkemistä. Oikeastaan mitä tahansa työtä, johon ei tarvitse keskittyä kovin suurella ajatuksella, silloin annat aivoillesi mahdollisuuden tehdä jotain muuta, ajatuksille tilaa harhailla, etsiä tapaa tulkita tapahtumia ympärilläsi, etsiä ymmärrystä taiteen keinoin. 

 Annuska Dal Maso 2018 testikuva teoksesta "Missä suru asuu"

Taiteilijuus ja yksinolo on myytti, jota tulisi ehkä hieman purkaa. Avoimemmin kertoa, etteivät ne välttämättä kulje aina käsi kädessä. Että upeaa taidetta voi syntyä myös ilman erakoitumista omaan työhuoneseensa, että tulkintoja maailman tapahtumista voi muodostaa myös perheen läsnäollessa. 

Taiteilijayhteisöjen sisällä on myös vahvasti ajoittain ajatus siitä, ettei taidetta ymmärrä kukaan muu kuin toinen taiteilija. Taiteen prosessia ei välttämättä moni muu ymmärrä, mutta on väärin ajatella että taidetta itsessään ei ymmärtäisi myös taidekontekstin ulkopuolelta tuleva henkilö. 

Ajauduin itse kaksi ja puoli vuotta sitten elämäntilanteeseen, jossa päädyin asumaan maassa, josta en tuntenut ketään. Asun lähiössä ja alueella jossa taide ja kulttuuri ovat hyvin vähän esillä, elämäntilanteessa jossa minun on ollut oikeastaan lähes mahdotonta etsiä itselleni muita taiteilijoita ympärilleni. 

Pitkään tilanne ahdistikin minua, koin jääväni yksin, huonolla tavalla. En siten, että se olisi ruokkinut luovuuttani, vaan siten että minulla ei ollut minkäänlaista vuorovaikutuskanavaa töideni reflektoimiseen. 

Kunnes rohkaistuin ja aloin puhua töistäni ihmisille, jotka tulevat taidekentän ulkopuolelta. En välitä vaikka he eivät ymmärtäisi syvällisintä taidekontekstia tai eivät osaisi lukea kaikkia viitteitä taidehistoriaan ja eri taidemuotoihin. Puhun siitä mitä he näkevät kun he katsovat kuviani tai lukevat tekstejäni. Kuuntelen ja koen jakavani jotain, saavani enemmän takaisin. 

Taiteilijana meidän tulisi muistaa, että meidän teoksiamme katselee/kuuntelee/aistii/lukee/tulkitsee huomattavasti enemmän sellaisia ihmisiä, jotka eivät tule taidetaustasta. Ei heidän mielipiteensä, kokemuksensa ja elämyksensä ole mitätön, ei se ole sen vähempiarvoinen kuin sen taidetta yliopistossa vuosikymmenen opiskelleen. Se on vain erilainen. 

Sen sijaan, että me ahdistamme itsemme yksinäisyyden muottiin, johon joko emme mahdu tai kykene mahtumaan, tulisi meidän ehkä vihdoinkin alkaa purkaa taiteilijuuden stigmaa ja avata omaa tapaamme työskennellä. 

Ymmärtää, että taide tapahtuu kaikkialla, juuri nyt. Ei se tarvitse täydellistä yksinolon hetkeä tullakseen esiin, se tarvitsee vain täydellisen vastaanottavaisen ja avoimen mielen. 

Ei taide ole vain muita taiteilijoita varten. Se on kaikkia varten. Siksi jokainen, joka siitä haluaa puhua, on mielipiteensä ansainnut ja jokainen reflektointi on kiitoksen arvoinen. 

-Annuska Dal Maso

Kuvituskuvat ovat testikuvia Annuska Dal Mason tekeilään olevasta teoksesta joka kulkee työnimellä "Missä suru asuu". 

Teos on ollut tekeillä viime syksystä asti, mutta ajanpuuttene tähden kuvauksia on voitu aloittaa vasta nyt, 1,5vuotta  teoksen alkuperäisen idean saatua alkunsa. 

Puolentoista vuoden aikana moni yksityiskohta on muuttunut, moni lähestymistapa hylätty ja uusia ajateltu tilalle. Teos on elänyt elämäänsä hitaasti, mutta varmasti. Ja nyt se saa vihdoinkin konkreettisia muotoja.