Välittämisen ja välittymisen purkamista

Olen tanssitaiteilijana pohtinut pitkään taiteilijan roolia sekä tanssin ja kehollisuuden esilletuloa yhteiskunnassa. Käynnistäessämme vuonna 2010 Joku kohta tanssii VÄLITTÄMISESTÄ -projektia ja leikitellessämme välittää-sanan monimerkityksellisyydellä, mietimme myös välittyä -sanaa: Mitä tanssista tai liikkeestä välittyy? Mitä juuri näistä eleistä, asennoista, teoista? Mitä esityksestä välittyy tai erilaisista kohtaaamisesta?

Kaivoin esille vanhoja kirjoituksiani, joissa olen lähtenyt purkamaan välittämisen ja välittymisen tapahtumia taiteessa ja yhteiskunnassa, esteettisen ja eettisen läsnäoloa, inhimillisen esilletuloa:

Sosiaalisesta koreografiasta ja keskeneräisyydestä 

Historioitsija Andrew Hewitt nimeää sosiaaliseksi koreografiaksi ajattelutradition, jonka mukaan yhteiskunnallinen järjestys ammentaa ideansa esteettisestä/ esteettisen tasolta  ja muokkautuu/tulee esille suoraan kehollisella tasolla. Hewitt`n ajattelussa koreografia ei ole tapa ”tehdä jotakin kehoillemme”, vaan ennemminkin kyse on siitä, miten reflektoimme ja osallistumme maailmaan kehoissamme. Sosiaalinen koreografia ei toimi paralleelisti yhteiskunnallisten normien tai järjestysten rinnalla tai eriteltävänä tekijänä toiminnassamme vaan suoraan  kehollistumisen kautta ja avulla normit ja rajoitukset tulevat teoiksemme.  

Koreografi, PhD Michael Klienin ajattelussa koreografian voi nähdä keinoiksi luoda tilaisuuksia tai mahdollisuuksia tapahtumisille. Klien puhuu koreografiasta esteettisenä muutoksena (Choreography as an aesthetics of change):”Muutos on yhteydessä liikkeeseen.” Niin kuin aistiminen on yhteydessä liikkeeseen. Klienin mukaan sosiaalinen koreografia avartaa kokemuksiamme ja käsitystämme  siitä, miten tiedostamme suhdettamme valtaan, tilankäyttöön tai esim. ideologioihin.

Yhä enemmän olen alkanut työryhmän ja yksinkin toteuttaa projekteja, jotka kestävät pidempään kuin esim. 8-12 viikkoa. Esityksen valmistaminen ja sen eri vaiheissa esille tuonti (jakaminen yleisön edessä) on muuttunut osaksi projektia. Esityksen tekoprosessi ja sen (ja esityksen) esille tuominen/jakaminen work-in-progress-esityksin vaikuttaa myös esityksen sisältöön. Niin ikään projektin muut osiot ja tapahtumat alkavat vaikuttaa esityksen sisältöön ja muotoonkin. (Jos esitys on osa jotain monitasoisempaa kokonaisuutta, niin kuin minulla ja työryhmällä yleensä on).

Prosessinomaiseen työskentelyyn on johtanut monet eri syyt, mutta esimerkiksi yksi syy on, että olen aina pitänyt niin tekijänä kuin katsojana "ei valmis" - esityksistä ja niiden esittämisestä päivänvalossa (tai minitekniikalla).

Olen myös kiinnostunut improvisaatiosta ja spontaanien valinnantekojen tiedostamisesta niin taiteessa kuin yhteiskunnassa yleensä. Kuinka paljon erilaiset ihanteet, traditiot ja odotukset ohjaavat valintojamme? Minkälaiseen vuoropuheluun olemme kykeneväisiä? Voiko herkistymällä oppia jotakin, vaikuttaa, välittää?

Työskentelyprosessien avaaminen on myös yksi tapa tutkailla valintoja ja tuoda esille asioita ja ajattelua. Ei-valmista esitystä esittäessään ja katsoessaan joutuu kohtaamaan omia odotuksiaan siitä miten esityksiä tehdään (tai pitäisi tehdä). Keskeneräisyys paljastaa myös miten itse kukin on ja elää oman tuntemattoman sietokykynsä kanssa.

Prosessin jakamisesta voi samaan aikaan tulla osa "taiteellista teosta", tai voihan myös sanoa, että sitähän se aina on.

Edellisillä ajatuksilla voisi myös selittää improvisaation/improvisaatio-esitysten tarpeellisuutta ja hienoutta.

Kun projektit ja prosessit kestävät pidempään me työryhmäläiset ehdimme tutustua ja jokainen saa aikaa ja tilaa kehittää omaa juttuaan. 

Olen huomannut, että ajantarve on yleisesti suurempi kuin mitä sitä alunperin odottaa. Asiat tarvitsevat aikaa kehittyäkseen, joskus tietenkin yhdessä päivässä ehtii tapahtua vaikka mitä. Jos ajattelee taiteellisen työn aloittamista, niin se alkaa jostain, jotain tapahtuu ja sitten se loppuu (tai jatkuu seuraavassa produktiossa/projektissa). 

Itselläni on tapana kerätä kasa lähtökysymyksiä ja teemoja, joita pohtia. Olen tanssitaustainen, joka vaikuttaa työskentelykäytäntöihini. Olen "liikkeessä pohdiskelija" ja tykkään viettää aikaa tanssisalissa.  Se mitä tässä yritän sanoa on että taiteellinen työskentely käynnistyy kysymyksillä ja lähtöteemoilla ja "itselle" ominaisin tekotavoin. Jossakin vaiheessa taiteellinen prosessi "oikeasti käynnistyy" kun siirrytään siihen vaiheeseen, että tekeminen alkaa synnyttää sisältöä ja kaikkea sellaista, jota ei vielä pystynyt näkemään aloittamisvaiheessa. Jossakin mielessä sitä voi silloin hypätä luovaan prosessiin ja antaa sen kantaa/ruokkia, mutta samaan aikaan omat /ryhmän taiteelliset valinnat tietenkin kantavat ja ruokkivat tekemistä. Kun tässä vaiheessa alkaa tuoda esitystä yleisön eteen, niin myös work-in-progress-esitykset, vuorovaikutus yleisön kanssa ja omat/työryhmän valinnat esittämis/jakamis-tilanteessa vaikuttavat esityksen kehitykseen ja miten esityksen kanssa jatketaan. 

Juuri nyt tulee mieleen, että pidemmät taiteelliset projektit (monivuotiset) ja keskeneräisen esille tuominen eri tavoin ovat myös omanlaista pehmeää vastarintaa kiireyhteiskunnan paineita vastaan ("slow art").  Itse ajattelen usein myös, että vähän rosoisemmat esitykset ja performanssit voivat tarjota pureskeltavaa yleisölle, joka ei ole läheskään niin typerää, että sille pitäisi purra kaikki valmiiksi.