Wednesday, 18 April 2018

Ikuisuuskysymyksiä taiteesta


Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso


Kenelle taidetta tehdään?
Tehdäänkö sitä muille ihmisille, vai tekevätkö taiteilijat sitä itselleen? 
Lähtökohtaisesti taidettahan ei varmaan tulisi tehdä vain itselleen vaan taiteilijalla on mielestäni tavallaan myös vastuu jakaa taidettaan muille ihmisille. 
Vastuu tuottaa kulttuuria. 
Miksi?
Miksi taiteilijalla on mitään vastuuta mihinkään?
Jos joku haluaa taiteilla itsekseen ilman, että kukaan koskaan näkee hänen teoksiaan onko se sitten väärin?
On ja ei. 
Jos ihminen kouluttautuu yhteiskunnan tuella taiteilijaksi; jos ihminen nostaa apurahoja, on hän mielestäni velvollinen tuottamaan kulttuuria myös muiden kuin itsensä nautittavaksi. 
Se ei kuitenkaan tarkoita, että taiteilijan tulisi pohtia muita tehdessään taidetta. 
On kuitenkin lukuisia teoksia, jotka eivät koskaan poistu taiteilijoiden studioista/harjoitussaleista/luonnoslehtiöistä yhtään mihinkään. Eikä niiden tekeminen silti ole väärin. Jos taiteilija kuitenkin on saanut apurahaa tai muuta tukea taiteelliseen työskentelyynsä, niin eikö hänellä silloin ole jonkin asteinen velvollisuus myös luoda jotain jota muut ihmisetkin voivat nähdä, kuulla tai kokea?
Nyt en puhu siitä, että lopputuloksena tulisi olla galleriassa tapahtuva näyttely/lavalla tapahtuva esiintyminen/ kirja/ levy, mutta koen vahvasti, että lopputuloksena tulisi olla teos, joka on muiden kuin taiteilijan itsensä nähtävillä. Siitä kuinka monta ihmistä on näkemässä teosta, ei mielestäni ole teoksen arvon tai hyvyyden määrittelyssä väliä. 

Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso






Miksi taidetta tehdään?
Lähtökohtaisesti en oikeastaan voi puhua kuin omasta puolestani. Uskon, että syitä tehdä tehdä, tuottaa, esittää taidetta on yhtä monta kuin on tekijöitä. Itse koen taiteen tekemisen tavaksi ymmärtää ilmiöitä, asioita, elämää. Taiteen kautta yritän kuvittaa/sanoittaa kokemuksiani elämästä. Yritän antaa kokemukselleni jonkun muodon ja nimen. Teen teoksia, jotka eivät koskaan näe päivänvaloa. Ovatko ne sitten vähemmän taidetta kuin ne jotka päätyvät muiden ihmisten eteen? Eivät. 
Mutta silti koen, että minun teokseni saavuttavat kokonaisuuden vasta kun niillä on vastaanottaja. Kun kuviani katsoo joku ja tulkitsee ne omaan elämäänsä sopivaksi; kun kuvani herättävät jossakussa tunteita; tekstini saavat ihmiset samaistumaan; puheeni/esitykseni saa jonkun reaktion ihmisessä, koen että teokseni helähtävät eloon ja saavat ulottuvuuden jota ne eivät saavuta kaikuessaan yksinäisyydessään muistikirjojeni kansien välissä. 
Loppujen lopuksi ajattelen, että taide on ihmismielen reflektio elämästä. Ja mitä enemmän sitä on ympärillä, sitä laajemmin me mielestäni kykenemme ymmärtämään muita ihmisiä. Taide toimii mielestäni samalla tavoin emaptian herättäjänä kuin kirjallisuus. Taiteen kauttta voimme oppia näkemään maailmaa muiden ihmisten silmien kautta, voimme saada kosketuspintaa siihen miten muualla maailmassa eletään, miten maailman tapahtumat koetaan ja miten ne mahdollisesti vaikuttavat eri ihmisiin. 
Taide on kommunikaatioväylä. 

Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso



Kuka on yleisö?
Niin, kuka on yleisö. Kenelle taidetta tehdään? Tehdäänkö sitä toisille taiteilijoille, taiteenasiantuntijoille vai tehdääkö sitä kaikille? Ihannemaailma olisi, että taidetta tehdään kaikille. 
Aivan kaikille. Näin kuitenkin harvoin on. 
Valitettavasti me taiteilijat usein syyllistymme tekemään taidetta jonka lataamme taidehistoriallisin ja erilaisin taidesuuntauksiin viittaavin vihjein ja loukkaannumme jos vastaanottaja ei näitä ymmärrä. Loukkaanumme vaikka vastaanottaja olisi ihminen jolla ei ole mitään taidetaustaa. Meidän tulisi muistaa, että taidekoulutusta on loppujen lopuksi hyvin harvalla ihmisellä. 
Valtaosa ihmisistä katsoo taidetta puhtaasti oman kokemuspohjansa ääreltä. Ei hän välttämättä näe niitä pieniä nyansseja, jotka viittaavat parodisessa mielessä johonkin kuuluisaan teokseen. 
Kävin aikoinaan kiivaan keskustelun erään kollegani kanssa siitä onko hänen teoksensa upea vain sen takia, että hän viittaa siinä parodisesti Serranon Piss Christ teokseen. Mielestäni se ei riitä. Se ei riitä koska pelkästään nojaaminen johonkin suuruuteen, jota suurin osa teosta katsovista eivät edes tunne (hänen kuuluisuudesta huolimatta) ei riitä tekemään teoksesta mestariteosta ja sitä ymmärtämättömistä moukkia. 
Taidetta tehdessä ei saisi unohtaa syytä miksi sitä tekee. Ja kenelle. 
Kysymyksiä joita jokaisen on tärkeä pohtia. Kenet sinä haluat tavoittaa tällä teoksella, miksi?
Työstän itse parhaillani teosta surusta. 
Se on samanaikaisesti hyvin henkilökohtainen mutta myös hyvin laaja projekti. 
Teoksen pohjalla on oma kokemukseni surusta, kuolemasta, mutta yhtä vahvana ellei vahvemapanakin materiaalina ovat kirjeet joita eri ihmiset ovat kirjoittaneet kuolemasta. 
Teen teosta omista lähtökohdistani, omasta tarpeestani tehdä, mutta samaan aikaan koen yhteiskunnallisesti tärkeäksi puhua kuolemasta ja sen aiheuttamasta surusta. 
Etsin ilmaisukeinoja joiden avulla voin saavuttaa ihmisiä, myös heitä jotka eivät ole koskaan taidetta opiskelleet. 

Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso



Onko taide hyvää taidetta jos sen tavoittaa vain pieni joukko ihmisiä?
Onko hyvään taiteen määritelmä se kuinka moni ihminen näkee teoksen? Kysymys jota olen pohtinut kollegani Pia Lindyn kanssa kymmeniä ja kymmeniä kertoja. 
Onko väärin tehdä teos/esitys vain yhdelle ihmiselle?
Miksi taiteen arvoa mitataan ylipäätään sillä missä se on esillä tai kuinka monta ihmistä sen tavoittaa?
Jos taiteen merkityksen ja arvon on  sidonnainen teoksen katsojamääriin sen sijaan että se on sidoksissa teoksen sisältöön luomme taiteetekemisen kulttuurin jossa taiteilijat alkavat haluamattaankin luoda teoksia joilla he voisivat saavuttaa mahdollisimman suuren ihmismäärän. 
Taiteen tekeminen siirtyy keskustoihin ja taiteelle ominaisiin paikkoihin. 
Teoksia aletaan muokata sellaiseen suuntaan että mahdollisimaan moni kykenee vastaanottamaan niitä, tai haluaa nähdä sen. 
Pahimmillaan taiteilija nielee omaa näkemystään peilatakseen enemmän yleisön näkemyksiä. 

Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso


Missä taidetta tulisi esittää?
Suomessa käydään tällä hetkellä jonkinasteista murrosta sen suhteen, että äärimmäisen galleriapainoitteinen taiteenesille tuominen olisi muuttumassa. 
Kirjoitan aiheesta ja näkemyksestäni erillsen postauksen,mutta tähän kommentoin sen verran, että jos haluamme tavoittaa taiteellamme muitakin kuin vain niitä ihmisiä jotka varta vasten lähtevät katsomaan taidetta, ei galleria välttämättä ole se paras mahdollinen esityspaikka.

Työstimme vuosi sitten Pia Lindyn ja työryhmän kanssa Lähiöballadeja Jakomäessä projektia. 
Taide tapahtui Jakomäessä eri paikoissa. Olimme kallioilla, metsissä, lampien rannoilla, kirjastossa, leikkipuistossa. 
Välillä teoksemme tavoitti vain muutamia ihmisiä, välillä joku tuli varta vasten katsomaan, välillä joku oli ulkoiluttamassa koiraansa ja sattumalta osui paikalle. 
Teimme teokset siinä hetkessä, sille yleisölle joka edessämme oli. Teimme silti taidetta. 
Loimme jotain. 
Oliko taiteemme sitten huonoa, ei kovin arvokasta, koska lopulta numeroissa sen näki varmasti vähempi määrä kuin mahdolliseti sen olisi nähnyt  jos olisimme esintyneet Helsingin keskustassa Kampin aukiolla?
Mielestäni ei. 

Projektin alussa kerroin työryhmälle utopiastani: siitä että taiteesta tulisi niin normaali asia että sitä olisi kaikkialla. Että sellaisetkin ihmiset jotka eivät koskaan lähtisi galleriaan, teatteriin, tai mihinkään muuhun kulttuuria tarjoavaan instituuttiin katsomaan taidetta, voi silti törmätä taiteeseen jokapäiväisessä elämässsään. Vaikka asuisi lähiössä, vaikka asuisi maaseudulla. 
Utopiassani taide on media jota tehdään ja arvostetaan siitä huolimatta missä sitä luodaan ja esitetään. Taide on osa yhteiskuntaa. 
Utopiassani ihminen voi pysähtyä, antaa taiteen vaikuttaa itseensä tai kävellä vain pois. Mutta taide on osa hänen elämäänsä, hänen tehtäväkseen jää vain reagoida siihen. 
Todellisuudessa taide on tällä hetkellä vain niiden elämässä jotka sitä aktiivisesti itse itselleen hakevat. 
Se jättää paljon ihmisiä pois. 

Ikuisuuskysymyksiä. 

Sitähän nämä ovat. 
Näistä voi varmasti vääntää lukemattomia kertoja. 
Mitään yhtä ratkaisua tai vastausta ei yhteenkään kysymykseen ole. 
Silti näistä on tärkeä puhua. Uudestaan ja uudestaan. 
Ottakaa siis tekin, hyvät lukijat, koppi ja kertokaa toki teidänkin ajatuksia noihin kysymyksiin. 

Lähiöballadeja Jakomäessä, 2017
Annuska Dal Maso



Annuska 




Tuesday, 3 April 2018

Yksinäinen taiteilija


Annuska Dal Maso 2018 testikuva teoksesta "Missä suru asuu"

Taiteilija luomisprosessissaan. Yksin omassa seurassaan, ehkä hieman kärsivänä, riutuneena, ehkä jopa yksinäisenä. Taiteen ja luovan tekemisen alkulähteillä.
Istumassa yksin erakkona teoksensa kanssa. Oli sitten kyseessä mikä tahansa taiteenala, niin ajatus yksinäisestä taiteilijasta mökkipahasessaan, on edelleen elävä ja vahva stereotypia, jota toki moni alan ihminen kiltisti myös ylläpitää. 
Taiteilijat puhuvat usein taiteen luomiseen vaadittavasta rauhasta, yksinolosta ja sen haittapuolena yksinolon aiheuttamasta yksinäisyydestä. 
Taiteilijat kertovat saavansa parhaiten asioita aikaiseksi kun ovat yksin, vaikka sen hintana olisikin ajoittainen (tai pidempiaikainen) yksinäisyys.  

Minulla on ollut viimeiset viisi vuotta hyvin vähän mahdollisuuksia yksinoloon. Se on toki näkynyt myös suoraan verrannoillisesti taiteen tekemisen ja luovan työni määrässä. Kaukana ovat ne päivät kun saatoin viikkokausiksi uppoutua projektin syövereihin; kuvata ja kirjoittaa vailla mitään keskeytyksiä kunnes teos oli valmis. 
Nykyään yhden teoksen tekemisessä kestää ikuisuuden. Välillä en osaa edes sanoa koska teos valmistuu, koska en yksinkertaisesti tiedä miten paljon ehdin tekemään lapsiarjen ohella. 

Osallistuin viime syksynä Jakomäen kirjastossa Pia Lindyn ja Tiina Hallakorven järjestämään keskusteluiltaan jossa aiheena oli “mitä yksinolo on antanut minulle”. Tilaisuudessa oli eri alan ihmisiä puhumassa yksinolosta, niin taiteilijoita kuin myös muiden ammattialojen edustajia. 
Taiteilijat puhuivat yksinolosta positiivisessa mielessä, muut vähemmän positiivisessa. 
Jäin miettimään aihetta moneksi kuukaudeksi. 
Miksi taiteilijat, etenkin kuvataiteilijat, kokevat taiteen ja luovan prosessin onnistumisen olevan helpompaa ja varmempaa yksinollessa?
Ja miksi yksinolo tarkoitta muille helpommin yksinäisyyttä. 
Pohdin omaa yksinoloani. Silloin kun harvoin saan olla yksin, nautin siitä. 
Mutta jos niihin päiviin kuuluu luova työ, en koe sitä yksinoloksi. Olen kaksin taiteeni kanssa. 

Minulle taide edustaa niin suurta olemista, olemusta ja jonkin konkreettisen asian läsnäoloa, että minun on vaikea nähdä taiteen tekemistä yksinolemisena. Kun koen luovani, koen teoksen olevan niin vahvasti konkreettisesti läsnä, että se lähes vastaa toisen ihmisen läsnäoloa. 
Olenko siis yksin silloin kun työstän teosta?
Se varmaan riippuu yksinolon määrittelystä. 

Onko yksinolo hiljaisuutta itsensä kanssa. Vai onko yksinolo hiljaisuutta ympäristöstä?
Onko yksinolo mahdollisuus antaa ajatusten virrata, vai onko se sitä ettei ajatuksia edes tule?

Miksi taiteellinen prosessi tuntuu vaativan yksinoloa syntyäkseen?
Onko kyse tekemisen rauhasta vai siitä, että luovuus tarvitsee myös tyhjää tilaa, joutilaisuutta, tylsistymistä?

 Annuska Dal Maso 2018 testikuva teoksesta "Missä suru asuu"



Kun viisi vuotta sitten sain Esikoiseni ja jouduin toteamaan etten saa enää tehtyä luovaa työtä samaan 40 tunnin viikkotahtiin kuin aikaisemmin, turahuduin. Kuvittelin taiteilijuuteni olevan siinä. Aluksi yritin löytää itselleni välejä jolloin työstin teoksiani, pakottaa itseni luovaan prosessiin välittömästi hiljaisuuden laskeutuessa taloon. 
Osittain tämä onnistuikin. Koin tärkeäksi oppia nopean keskittymisen, tehokkaan ajankäytön ja intensiivisen työskentelyn. Siten saatoin jatkaa työskentelyä. 
Kuitenkin tärkeimmän oppitunnin taiteesta ja yksinolosta olen saavuttanut vasta viimeisten kuluneiden kolmen vuoden aikana. 
Kolme vuotta minulla on ollut kaksi lasta jaloissani. Kolme vuotta he ovat olleet lähinnä vain minun kanssani. Se on tarkoittanut myös niitä harvoja taideprojekteja, joita olen voinut ja saanut tehdä sinä aikana. 
Voisi kuvitella, että taiteeni on kärsinyt. Voisi kuvitella, että hidas tekeminen on ollut luomisprosessiani hitaasti nuivettava ilmiö. 

Nyt kun aikaa on kulunut se kolme vuotta, uskallan väittää että näin ei olekaan. Ei, vaikka aluksi itkin juurikin noita samoja asioita. 
Tuskailin luovan prosessini hitautta, luomisen mahdottomuutta lasten kanssa. Tuskailin ajatusteni takkuamista ja kaipasin enemmän kuin mitään omaa rauhaa, yksinoloa, hiljaisuutta. 
Mutta kun lapset kasvoivat ja alkoivat leikkiä keskenään ja itsekseen, kaivaten minua lähinnä istumaan leikkinsä laitamilla varmuuden vuoksi, aloinkin saada niitä joutiaan ja tylsistymisen hetkiä takaisin itselleni. Aluksi en sitä ymmärtänyt, en nähnyt mitä tuona aikana päässäni tapahtuu, en ymmärtänyt niiden hetkien arvoa.
Nykyään ymmärrän.
Ymmärrän miten juuri noina hetkinä minun ajatukseni alkavat valumaan esiin kivien alta, muodostaen erilaisia skenaarioita ja päätelmiä. 
Ehdin pyöritellä uusia teosideoita mielessäni kymmeniä kertoja, ennen yhdenkään ajatuksen konkreettista toteutumista. Aikaisemmin näin ei ollut, toteutuin ideani lähes samantein ne saatuani, työstö tapahtui vasta myöhemmin, joskus jopa niin myöhään että oli vain todettava teoksen olevan julkaisukelvoton tai heikko. 

Kaipaan edelleen yksinoloa, hiljaisuutta, rauhaa luoda. Mutta en kaipaa sitä enää samalla epätoivoisella tavalla kuin aikaisemmin. Olen oppinut ajan ja tekemisen mahdottomuuden tuoman mahdollisuuden syventää prosessia jo ennenkuin sen edes aloittaa. 
Olen oppinut, että aika tekee useinmiten teokselle enemmän hyvää kuin huonoa. 
Olen myös oppinut, että ne hiekkalaatikon reunalla vietetyt sadat tunnit ovat kaikki olleet tarpeellisia, että ne ovat antaneet ajatuksilleni tilaa ja happea muodostua aivan eri tavoin kuin aikaisemmissa työskentelymetodeissani. 

Olenko siis sitä mieltä että taiteilijoiden peräänkuuluttama yksinolo luomisen perustana ei pidä paikkaansa. 
En. 
Mutta pidän ehkä vääränä sitä ajatusta, että se olisi ainoa tapa luoda taidetta. 
Että taide välttämättä vaatisi nimenomaan yksinoloa. 
Uskon vahvasti, että taiteeseen tarvittava tientynasteinen ajatuksellinen tylsistyminen, tai ikävystyminen ovat yhtä tärkeässä asemassa taiteen tekemisessä kuin säntillinen ja päämäärätietoinen työskentely lopputuloksen saavuttamiseksi. 
Ajatusten joutenolon voi saavuttaa niin monella tapaa. Sen ei tarvitse olla sitä, että istut studiossasi yksin, hiljaisuudessa. 
Se voi olla se hetki kun nukutat lasta iltaisin, istut hiekkalaatikon reunalla ja rakennat sitä sadatta hiekkakakkua, se voi olla koiran lenkittämistä, se voi olla pyöräilyä, se voi olla puutarhan kitkemistä. Oikeastaan mitä tahansa työtä, johon ei tarvitse keskittyä kovin suurella ajatuksella, silloin annat aivoillesi mahdollisuuden tehdä jotain muuta, ajatuksille tilaa harhailla, etsiä tapaa tulkita tapahtumia ympärilläsi, etsiä ymmärrystä taiteen keinoin. 

 Annuska Dal Maso 2018 testikuva teoksesta "Missä suru asuu"



Taiteilijuus ja yksinolo on myytti, jota tulisi ehkä hieman purkaa. Avoimemmin kertoa, etteivät ne välttämättä kulje aina käsi kädessä. Että upeaa taidetta voi syntyä myös ilman erakoitumista omaan työhuoneseensa, että tulkintoja maailman tapahtumista voi muodostaa myös perheen läsnäollessa. 

Taiteilijayhteisöjen sisällä on myös vahvasti ajoittain ajatus siitä, ettei taidetta ymmärrä kukaan muu kuin toinen taiteilija. Taiteen prosessia ei välttämättä moni muu ymmärrä, mutta on väärin ajatella että taidetta itsessään ei ymmärtäisi myös taidekontekstin ulkopuolelta tuleva henkilö. 
Ajauduin itse kaksi ja puoli vuotta sitten elämäntilanteeseen, jossa päädyin asumaan maassa, josta en tuntenut ketään. Asun lähiössä ja alueella jossa taide ja kulttuuri ovat hyvin vähän esillä, elämäntilanteessa jossa minun on ollut oikeastaan lähes mahdotonta etsiä itselleni muita taiteilijoita ympärilleni. 
Pitkään tilanne ahdistikin minua, koin jääväni yksin, huonolla tavalla. En siten, että se olisi ruokkinut luovuuttani, vaan siten että minulla ei ollut minkäänlaista vuorovaikutuskanavaa töideni reflektoimiseen. 
Kunnes rohkaistuin ja aloin puhua töistäni ihmisille, jotka tulevat taidekentän ulkopuolelta. En välitä vaikka he eivät ymmärtäisi syvällisintä taidekontekstia tai eivät osaisi lukea kaikkia viitteitä taidehistoriaan ja eri taidemuotoihin. Puhun siitä mitä he näkevät kun he katsovat kuviani tai lukevat tekstejäni. Kuuntelen ja koen jakavani jotain, saavani enemmän takaisin. 
Taiteilijana meidän tulisi muistaa, että meidän teoksiamme katselee/kuuntelee/aistii/lukee/tulkitsee huomattavasti enemmän sellaisia ihmisiä, jotka eivät tule taidetaustasta. Ei heidän mielipiteensä, kokemuksensa ja elämyksensä ole mitätön, ei se ole sen vähempiarvoinen kuin sen taidetta yliopistossa vuosikymmenen opiskelleen. Se on vain erilainen. 

Sen sijaan, että me ahdistamme itsemme yksinäisyyden muottiin, johon joko emme mahdu tai kykene mahtumaan, tulisi meidän ehkä vihdoinkin alkaa purkaa taiteilijuuden stigmaa ja avata omaa tapaamme työskennellä. 
Ymmärtää, että taide tapahtuu kaikkialla, juuri nyt. Ei se tarvitse täydellistä yksinolon hetkeä tullakseen esiin, se tarvitsee vain täydellisen vastaanottavaisen ja avoimen mielen. 
Ei taide ole vain muita taiteilijoita varten. Se on kaikkia varten. Siksi jokainen, joka siitä haluaa puhua, on mielipiteensä ansainnut ja jokainen reflektointi on kiitoksen arvoinen. 

-Annuska Dal Maso



Kuvituskuvat ovat testikuvia Annuska Dal Mason tekeilään olevasta teoksesta joka kulkee työnimellä "Missä suru asuu". 
Teos on ollut tekeillä viime syksystä asti, mutta ajanpuuttene tähden kuvauksia on voitu aloittaa vasta nyt, 1,5vuotta  teoksen alkuperäisen idean saatua alkunsa. 
Puolentoista vuoden aikana moni yksityiskohta on muuttunut, moni lähestymistapa hylätty ja uusia ajateltu tilalle. Teos on elänyt elämäänsä hitaasti, mutta varmasti. Ja nyt se saa vihdoinkin konkreettisia muotoja. 



Thursday, 22 March 2018

Taiteilija, yhteisö ja yhteisötaide


30.07.1944


Olen käyttänyt itsestäni yhteisötaiteilija nimikettä kohta kymmenen vuotta. 
Sinä aikana olen tehnyt lukuisia yhteisötaiteen genren alle solahtavia projekteja: isoja ja pieniä. 
Olen ammentanut töihini insipraatiota yhteisöjen tarinoista, olen reflektoinut yhteisöä töissäni, olen antanut yhteisöiden luoda kuvia, joista olen koostanut lopputeoksen. Olen tehnty töitä yhteisöissä, yhteisöille, yhteisöistä. 

Viimeisten vuosien aikana yhteisötaide on saanut yhä vahvempaa jalkatilaa Suomessa. 
Lähes joka kulmalta pulppuua yhteisötaideprojekteja ja niitä on alettu arvostamaa myös yhä enemmän. Apurahojahakemuksia, hankesuunnitelmia ja yhteisötaidekokeiluja on ollut helpompi saada läpi paikoissa jossa niille on ennen pyöritelty päitä. 
Ilmiö on tervetullut, liian kauan saivat yhteisötaiteilijat taistella olemassaolonsa puolesta ja työnsä merkitystä puolustellen. 

Ilmiöllä on kuitenkin myös toinen puoli. Kuten lähes kaikella. 
Yhteisötaidetta on otettu monessa hyvinvointipalveluita tarjoavassa paikassa osaksi asiakkaille tarkoitettua virikeohjelmaa. 
Palvelutaloissa, päiväkodeissa, kouluissa ollaan hyvin avoimin mielin ottamassa vastaan taiteiljoiden tarjoamaa yhteisötaideprojekteja, varsinkin jos rahoitus tulee taiteilijoiden itse hakemista apurahoista eikä siten ole poissa laitosten budjeteista. 
Miksi tämä sitten on ongelmallista? Miksi olisi väärin jos yhteisötaidetta tehdään yhä enevenissä määrin hoitolaitoksiin ja kouluihin?
Ei se olekaan silloin kun ja jos taiteen tekeminen pysyy ensisijaisessa asemassa yhteisötaiteessa. 
Olen itse kuitenkin törmännyt yhä useammin asetelmaan jossa minulta, yhteisötaiteilijalta, toivotaan nimenomaan yhteisön hyvinvoinitia lisäävää toimintaa. 
Yhteisötaide tuntuu olevan monen silmissä se jokin vanhuksia ja lapsia piristävä harrastus, johon kaikki voi osallistua eikä lopputuloksella ole niin kovin suurta merkitystä, pääasia on itse tekeminen ja siitä mahdollisesti saavutettava hyvinvointi. 
Ajatuksen tasolla tämäkään ei ole täysin väärin. 
Yhteisötaiteella on suuri merkitys yhteisöjen hyvinvoinnissa, on tärkeää, että jokainen yksilö huomioidaa, on olennaista ymmärtää, ettei jokaisen suorituksen tarvitse olla täydellinen ja silti se toimii täydellisesti osana suurempaa kokonaisuutta. 

Kuitenkaan ei saisi unohtaa taiteilijan omaa ambitioita tehdä taidetta.

Minä itse koin joissain vaiheessa väsyneeni siihen, että minulta odotettiin pääasiallisesti hyvinvoinnin tuottamista yhteisölle, ei taiteen tekemistä. 
Koin, että minusta tuli askarteluryhmien ja muiden toiminnallisten virikkeiden ohjaajan korvaaja. Ja kaikki tämä saatiin näyttämään hienommalta yhteisötaidenimikkeen alla. Tehtiin jotain merkityksellistä, taiteen nimissä. Oltiin luovia ja saatiin ihmisiä mukaan tekemän taideteoksia jotka eivät koskaan olleet tehneet mitään luovaa. Teoriassa tässä ei ole mitään vikaa, paitsi siinä, että entä jos minun taiteilijuuteni ei koostukaan pelkästään hyvinvoinnin tuottamistesta. Kuinka kauan taiteilija voi toimia ristiriidassa omien taiteellisten tavoitteidensa kanssa?
Aloin katsoa omaa tekemistäni ja omaa osaamistani kriittisesti. 
Kyseenalaisitin oman ammatitaitoni taiteilijana. Enkö vain osannut luoda ryhmälle oikeanlaista tekemistä, enkö vain osannut taiteilijana koostaa heidän töistään teosta joka ansaitsi taideteoksen nimityksen ja arvon?

Jouduin kysymään itseltäni mitä taide minulle on?
Mitä minä haluan taiteen olevan, miten minä käsitän taiteen?

Kaatuneet miehet

Minulle taide, myös yhteisötaide, on tapa yrittää ymmärtää maailmaa ja tapahtumia ympärilläni. Oli kyse sitten poliittisesta tilanteesta tai henkilökohtaisesta tunnetilasta tai tarinasta. Taide on minulle media, väylä, jonka avulla voin kertoa tarinoita. Rakastan tarinoita, rakastan kerrontaa ja dialogia. Koen taiteen olevan yksi kanava jota kautta voin sitä tehdä. 
Yhteisötaiteessa yhä useammin unohtuu taiteilijan pyrkimykset taiteen tekemisessä. Liian usein koen ihmisten menevän yhteisön tarpeet edellä, vaikka ne sitten olisivatkin ristiriidassa taiteiljan tarpeiden kanssa. 
Jos minun taiteeni itseisarvo ja päätarkoitus on tuottaa hyvinvointia yhteisölle, en voi hyvin. 
Minä haluan taiteen avulla auttaa muita ihmisiä. Haluan tehdä heidän ääniä kuuluvaksi, haluan luoda laadukasta ja merkityksellistä yhteisötaidetta. 
Mutta jos joudun asettamaan taiteellisen rimani matalalle luodakseni pääasiassa hyvinvointia ja viihdykettä yhteisölle, en koe voivani toteuttaa yhteisötaiteilijan perimmäistä tarkoitusta. 

Jottei yhteisötaide kokisi inflatioota, jossa sen merkitys siirtyy taiteen kentältä viihdytyskategoriaan, tulisi meidän kaikkien pohtia miten me lähestymme taiteen/yhteisötaiteen ja hyvinvoinnin yhdistämistä. 
Parhaimmillaan yhteisötaide tuottaa sekä hyvinvointia yhteisölle, korkealaatuista taidetta yleisölle ja oikeaa taiteilijan työtä taiteilijalle. 
Pahimmillaan taiteilijasta tulee ryhmien viihdyttäjä ja lopputulos voi olla oikeastaan mitä vain mutta sille annetaan yhteisötaiteen nimissä taideteoksen arvo, josta taiteilija kantaa lopulta vastuun. 

Vaeltavat sielut


Taidetta ja yhteisötaidetta  tulisi viedä hoitolaitoksiin, kouluihin ja palvelukeskuksiin, mutta yhä enemmän tulisi myös pitää varansa siinä, millaisia odotuksia taidetta tilaavalla yhteisöllä on taiteilijalle. 
Taiteilijan ei tulisi joutua alentamaan oman luovuutensa rimaa yhteisön edessä, riman tulee pysyä korkealla ja taiteen laadukkaana, senkin uhalla ettei se sitten tuota yhtä paljon hyvinvointia yhteisön jokaiselle jäsenelle. 

Taiteen, ei edes yhteisötaiteen, ensisijainen tehtävä ei minun mielestäni saisi olla hyvinvoinnin tuottaminen. 
Taide on luvouuden muoto, se on kommunikaation muoto, sen ei tule aina olla hyvinvointia tukeva ja tuottava. Sen tehtävä on reagoida ympäristöön ja tuoda näkyväksi niitä näkymättömiä asioita joista voi olla muuten hankala puhua. Taiteen tehtävä on olla vaikenevien ääni ja hiljaisten tarinoiden kertoja. 
Jos tämä yhteisöissä, yhteisön avulla, yhteisöille tehty taide tuottaa sivutuotteena hyvinvointia, se on positiivista. Se ei kuitenkaan saisi olla sen ainoa ja tärkein tehtävä. 

Jos me lakkaamme välittämästä siitä miltä taiteilijasta tuntuu, jos lakkaamme välittämästä saako taiteilija aidosti oikeasti toteuttaa omaa taidettaan yhteiösössä, rapistamme me hitaasti mutta myös varmasti taiteen laatua ja merkitystä. 

Yhteisötaide on kulkenut pitkän tien ja kohdannut paljon vastarintaa. Nyt kun vihdoinkin se on hyväksyttävää ja tavallaan jopa kunnioitettavassa asemassa tulee meidän olla hyvin varovaisia siitä miten me sitä kohtelemme. 
Yhteisötaide on edelleen taiteilijan koostama taideteos, sitä määrittelevät ja koskevat aivan samat taiteen ja etiikan säännöt kuin muita taiteenlajeja. 
Me emme itse saa alentaa sen arvoa sillä, että suostumme tekemään teoksia jotka eivät vastaa meidän omia kriteerejämme taiteesta. 

Menninkäinen ja kuolema


Ei taiteellinen ambitio tarkoita ettei taiteen avulla voisi silti välittää, ei se tarkoita että taiteen avulla ei voisi tuottaa hyvinvointia ja olla osana parepien yhteisöjen luomista. Mutta jokaisen yhteisötaiteilijan on tärkeää muistaa omat rajansa, omat lähtökohtansa ja taiteen tilaajien on tärkeää huomoida ne. 

Avainsana on kommunkaatio ja yhteistyö. Mitä avoimempia me olemme omista näkemyksistämme heti alusta asti, sitä varmemmin me voimme työskennellä kohti laadukasta ja merkityksellistä yhteisötaiteen kenttää, satuttamatta ketään siinä sivussa. 

Ei unohdeta, että meillä on käsissä aina monta tekijää: taiteilija, yhteisö ja yhteisötaide. Jos nämä ainekset sekoittaa oikein saadaan siitä loistava lopputulos. Ei tehdä kompromisseja kenenkään kustannuksella, ei jätetä yhtäkään ainesosaa pois, muuten se alkaa maistua vesivelliltä ja lopulta käsite yhteisötaide menettää sen painoarvon ja arvostuksen jonka se ansaitsee. 


Pelto


-Annuska Dal Maso




Kuvituskuvat ovat Annuska Dal Mason teoksesta Hiljaa Karjala Kuiskaa. 
Teoksessa Pohjois-Karjalassa asuvat ihmiset saivat kertoa taiteilijalle tarinan seudusta ja taiteilija antoi tarinoille uuden elämän kuvan kautta. Kuvat olivat useassa otteessa esillä näyttelyissä eri puolilla Suomea. Yhteisön merkitys teoksen muodostuisessa oli todella suuri, ilman tarinoita taiteilijalla ei olis ollut materiaalia jota työstää. 

Sunday, 10 September 2017

Sumussa tanssimisen taitoa - ajatuksia taiteilijana toimimisesta erilaisissa ympäristöissä ja konteksteissa

Minua kiinnostaa miten tanssitaide ja taiteilijat asettuvat arjen ympäristöihin. Perinteisemmän taidekontekstin ulkopuolella toimiminen saattaa usein viedä tilanteisiin ja kohtaamisiin, joissa kellään ei ole valmiita taiteellisen työskentelyn ja yhteistyön toimintamalleja tai rakenteita, joihin nojata tai joita seurata. 

Taiteilijan /ryhmän on luotava itse toimintamallinsa ja samalla avauduttava yhteistyölle ja vuoropuhelulle muiden projektissa mukana olevien kanssa. Erilaisissa konteksteissa toimiminen nostaa esille monia käytännön kysymyksiä.  Esimerkiksi kun puhutaan yhdessä tekemisestä on niin ketkä silloin tekevät yhdessä? On taiteilija/t ja projektin osallistujat (jos kyseessä on projekti, johon osallistutaan). Onko muita tai ketä muita on? Ketkä kaikki mahdollistavat juuri tämän projektin tapahtumisen?  Miten alueen muut toimijat ovat mukana tai vaikuttavat? Entä ne kaikki muut alueella olevat, jotka tavalla tai toisella ovat mahdollisesti projektin vaikutuspiirissä, jopa haluamattaankin tai vahingossa ohikulkijoina tms.? Huomaanko taiteilijana kaiken sen avun ja tuen jota projekti saa erilaisin tavoin? Osaanko pyytää apua tai tukea, jos sitä ei ole tai sitä tarvitaan? (Herkistynkö, häiritsenkö, höösäänkö...)

Suunnitelman ja käytännön toteutuksen (ja mitä kaikkea näiden välillä tai välissä tapahtuu) kanssa eläminen ja tekeminen on aina omanlaisensa seikkailu. Miten päästää irti paperille kirjoitetusta, edetä sanoista tekoihin ja olla silti “hyvällä tavalla suunnitelmallinen”.

Tärkeänä painotuksena on usein, että taiteilija ei etukäteen päättäisi osallistujien puolesta mitä tehdään  - on mentävä paikan päälle ja kysyttävä mitä halutaan -  ja toimittava näiden vastausten pohjalta. Ajatus on hyvä ja auttaa purkamaan mahdollisia hierarkkisia asetelmia ja ylhäältäpäin ohjailua. Stereotypinen oletus siitä, että taiteilija tulee, kaataa tietoa ja sivistystä, luovuutta ja merkityksiä passiiviseen osallistuja-vastaanottajaan on ärsyttävä ja ylimielinen.


Mielessäni pyörii silti kysymyksiä  liittyen käytäntöihin sekä taiteilijoiden osaamiseen ja ammattitaitoon. Mitä jos yhteisöön/yhteisön luo tuleva taiteilija kuitenkin ehdottaisi ideoitaan tai toimintatapoja ja saisi ihmiset osallistumaan?  Mitä, jos taiteilija tekee ja osaa jotain muuta kuin mitä yhteisön jäsenet ovat ennen nähneet tai tehneet. Tässä tarkoitan sitä, että on paljon asioita,  joihin en esimerkiksi itse ole perehtynyt syvällisemmin. Kun joku asiaan perehtynyt esittelee minulle ideoitaan ja löydöksiään, saatan vaikuttua/inspiroitua ja intoutua tekemään jotain tavalla, joka on minulle täysin uutta ja voin ehkä  nauttiakin siitä. Jos en olisi nähnyt tai kuullut näitä esiteltyjä ideoita ja löydöksiä, minulla ei ehkä olisi tullut uusia kokemuksia tai näkökulmia. 
Taiteilijalta yhä vaaditaan halua jakaa, osallistua ja hereillä olemista - välittömyyttä. Pohdiskelu yhdenvertaisuudesta, yhdessä tekemisestä, eri rooleista, monenlaisista osaamisista, vuoropuhelusta ja jakamisesta on jatkuvasti tarpeen. 
On paljon asioita, joiden suhteen on/olisi hyvä olla tiedostava ja herkkä. On tärkeää yksittäisenä taiteilijana tiedostaa miten monenlaisuus ja moniarvoisuus todentuvat omissa teoissa ja kohtaamisissa.
Tärkeää on myös huomioida minkälaisia mittareita ja puhetapoja taide-organisaatiot, eri tilaajat, rahoittajat ja yhteistyökumppanit käyttävät taideprojektien toteutumisen,  onnistumisen tai epäonnistumisen ym. lukemisessa. Miten organisaatiot ja eri toimijat kuuntelevat osallistujia, taiteilijoita tai lukevat taiteen tapahtumisia? Ovatko organisaatioiden, tilaajien, rahoittajien, toimijoiden mittarit ja puhetavat aina samat ja mitä niillä vahvistetaan? Tiedostanko taiteilijana omat puhetapani ja omat odotukseni suhteessa ulkopuolelta tuleviin odotuksiin? 

Taide tarjoaa mahdollisuuksia niin tuntemattoman kuin tutun kohtaamiseen ja sietämiseen. Valmiita vastauksia ei ole. On hankalaa jos osallistujien tai yhteistyökumppanien ennakkokäsitykset tai odotukset yhdessä toteutettavasta projektista ovat niin vahvoja, että ne määrittävät tekemistä jo etukäteen. Hankalaa on myös se, jos taiteilijana olen määrittänyt alueen ja osallistujaryhmän etukäteen (ja ylhäältä päin) tietynlaiseksi esim. syrjäytyneet, keski-ikäiset...

“Eyes see what they are used to see” - miten nykytaide, nykytanssi ja esitystaide sitten elävät taidekentän ulkopuolella. Nykytaiteilijana saatan joskus kokea hetkittäistä avuttomuutta siitä, jos esille tulevat halut, odotukset ja ajatukset projektiin liittyen saattavat poiketa paljonkin omistani ja koen olevani väärä ihminen toteuttamaan haluttua. Miten pysyä avoimena tai olla silti lupaamatta liikoja ja tekemättä täysin itseä ja omia taitoja vastaan? 

Sunday, 2 October 2016

Vuorovaikutuksellisesta koreografiaprosessista ja mitä siitä välittyi

Perässä oleva kirjoitus on osa Pia Lindyn, Ulla Kalhan (os. Halonen), Tarja Kinnusen ja Mirjam Takalan kirjoittamaa artikkelia, joka julkaistiin Kirjoituksia koreografiasta, Tanssintutkimuksen vuosikirjassa 2 vuonna 1998. Kirjan toimittivat Aino Sarje, Ulla Kalha (silloin Halonen) ja Päivi Pakkanen ja se oli Taiteen keskustoimikunnan julkaisuja nro 24. 

Lukiessani kirjoittamaani näin parisenkymmentä vuotta myöhemmin, huomaan yhä olevani innostunut taiteilijan ja yleisön, vuoropuhelun, osallistumisen ja kohtaamisen pohdiskeluista. Oikeastaan kaikki pohjaa näihin pohdintoihin. Toki paljon on ehtinyt tapahtua viimeisen kahden vuosikymmenen aikana niin omassa työssä, taiteen kentällä kuin yhteiskunnassakin. 
Julkaisen nyt tämän oman osani artikkelia sellaisenaan kuin se oli vuonna 1998. Tulen palaamaan näihin ajatuksiin myöhemmissä kirjoituksissani, myös niihin asioihin, jotka ovat muuttuneet.  


Neitiheinä, kun tuuli kääntyy niin heinä kääntyy - eli mitä vuorovaikutuksellinen koreografiaprosessi opetti taiteilijalle, katsojille ja tutkijalle?

“Neitiheinä, kun tuuli kääntyy niin heinä kääntyy” oli paitsi esitysten sarja, myös pienimuotoinen tutkimus. Kokeemme koostui kahdeksasta, kahden viikon aikana esitetystä soolosta, joista kutakin seurasi yleisökeskustelu. Yleisö sai keskustelun aikana antaa palautetta koreografi/tanssija Pia Lindylle, kysyä mitä mieleen juolahti ja antaa myös ehdotuksia siitä, kuinka esitystä voisi muuttaa seuraavaksi kerraksi.

Neitiheinää esitettiin Helsigin Kaapelitehtaalla 13.-25.11. 1997 (ja myöhemmin esityksiä jatkettiin Lahdessa 10.5., 17.5.,2.-3.10. 19989.  Marraskuinen tapahtuma oli Zodiak -Uuden tanssin keskuksen tuotantoa ja Suomen kulttuurirahaston tukema. Valot hoiti Timo Varonen, muusta avusta ja videotallennuksista vastasivat Sari Antikainen, Ritva Heikkinen (YLE), Veli-Pekka Savonen ja Lena Seraphin.

Pia Lindy:
Mitä taiteilija kysyi ja keksi?

Teoksen synnystä ja vuorovaikutuksen tuotteista

Alunperin olin suunnittelemassa koko illan sooloteosta, jonka ensimmäinen osa kertoisi lapsuudesta ja kasvamisesta, ja toinen osa nuoresta naisesta ja päättämättömyydestä. Mietin kovasti miten tuoda esille päättämättömyys, joka minulle tarkoittaa paljolti mielistelyn tarvetta ja toisten ihmisten mielipiteiden kuuntelemisen halua/pakkoa.  Samoihin aikoihin suunnittelin projektia, jossa yrittäisin saada aikaan keskustelua itseni ja yleisön välillä, sellaista, jossa muuttaisin esitystäni katsojien palautteen mukaan, siis tottelisin. Meni jonkin aikaa kunnes tajusin, että juuri tämä yleisön palautteen ja muutosehdotusten kuunteleminen oli nimenomaan se toinen osio soololleni, soolo päättämättömyydestä. Näin syntyi Neitiheinä, kun tuuli kääntyy niin heinä kääntyy. 
Mitä tapahtuu, kun tekee mitä käsketään? Halusin ironisoida tarvettani miellyttää kaikkia. Halusin nähdä miten omat kompositionaaliset päätökseni muuttuisivat yleisön pyynnöstä ja sen, mitä yleisö oikein haluaa. Halusin kuulla mitä ihmiset puhuvat tanssista. Samalla halusin tutkia henkilökohtaisuuden merkityksiä: miltä tuntuu altistaa itsensä yleisön eteen välittömästi kritisoitavaksi? Miten yleisö suhtautuu tällaiseen työskentelyyn? Muistan vielä, miten opiskeluaikanani keskustelimme yleisöstä? Yleisö oli abstrakti käsite, josta puhuttiin kuin kaukaisesta vieraasta, jota oli hankala saada kylään ja etenkin viihtymään. Omaa suhdettani yleisöön olin alkanut käsitellä vuodesta 1994 lähtien: tuolloin aloin kutsua ihmisiä katsomaan soolojeni läpimenoja harjoitustilanteissa ja kuuntelin heidän palautettaan. Tuntui mielekkäältä toteuttaa yleisökeskustelua sisältävä projekti Suomessa: olin palannut takaisin kuuden vuoden Amsterdamissa viettämäni vuoden jälkeen.
Käsittelin “alkuperäisessä” Neitiheinä-teoksessa (siis marraskuun tapahtuman ensiversiossa) omaa kasvuani, suhdettani parinkymmenen vuoden takaisiin muistoihini lapsuudestani ja miten tyttöjä kasvatettiin. Teokseen kuului esineitä: vanhanaikainen hattu, ruohorypäs, vaaleanpunainen My little pony, tuoli ja pieni, kannettava nauhuri. Kasetin teksti sisälsi muistoja, jotka purkautuivat ulos hetkittäin. Kannoin nauhuria mukanani laittaen kasettia päälle ja pois esityksen aikana. Kokonaisuus syntyi yhdessä esineiden, tekstin, liikkeiden, valojen ja musiikin kanssa työskentelystä.
Ajattelin, että vuorovaikutuksella tuli olla ehdot. Päätin ottaa jokaiseen esitykseen pääsääntöisesti kolme yleisöltö tullutta muutosehdotusta. Ehdotukset, jotka olivat keskenään vastakkaisia, kumosivat toinen toisensa, niitä en huomioinut. Kaikista muista ehdotuksista valitsin kolme lähinnä omien mieltymysteni mukaisesti ja joskus valitsin tietoisesti juuri sellaisia ehdotuksia, joista itse pidin vähiten. Osa yleisön ehdotuksista oli impulsiivisia heittoja, “haluja” tyyliin: “haluaisin yhden blackoutin enemmän”. Prosessin edetessä taas yleisön aktiivijäsenillä alkoi selvästi olla omia mieltymyksiä siitä, minkälainen kokonaisuuden olisi pitänyt olla. Esimerkiksi ehdotettiin, että jokainen kohtaus voisi tapahtua erilaisessa valaistuksessa eli ne olisivat omia “valotilanteitaan”. Tällöin muutosehdotuksista tuli myös vaikeammin toteutettavia. Osa muutoksista karsiutuikin teknisen hankaluuden ja aikapulan takia. Joskus otin ehdotuksen huomioon, mutta muovasin sitä. Esimerkiksi viidennen esityksen jälkeen aloimme keskustella puvustuksesta, en kuitenkaan ryhtynyt vuokraamaan “Brigitte Bardot”-mekkoa vaan vaihdoin punaisen paidan päälle ja kultahousut jalkaan. 
Näin jälkeen päin ajattellessani huomaan, että kahdeksan esityksen sarja oli jakautunut kolmeen vaiheeseen: lähtöteos, hajonneet versiot ja lopputeos. Nauhuri oli jäänyt pois kolmannen esityksen jälkeen. Tekstin poistuttua teos oli saanut uuden elämän. Esineet viittasivat yhä osittain menneisyyteen, mutta muuten teoksesta alkoi tulla vihjailevampi. Kokonaisuus alkoi koostua osioista, joita aloin/aloimme siirrellä eri järjestykseen. Minä ja yleisö olimme siis nyt teoksen koreografi: me vaihdoimme alun ja lopun paikkaa, soitimme musiikkia eri kohdissa kuin aikaisemmin, lisäksi muutimme, lisäsimme ja poistimme esineisiin liittyneitä kohtauksia. Ensimmäisten esitysten sermikulissit ja teatterivalot pelkistyivät kolmannessa esityksessä alastomaksi valkoiseksi tilaksi, ja sittemmin etenimme erilaisiin kokeiluihin: käytimme tilaa ja valoja muuttuvina elementteinä. Yleensä improvisoin siirtyessäni osiosta toiseen ja esittäessäni uutta liikemateriaalia (esiintymistilanteessa). Improvisoin myös vanhalla materiaalilla. Toteutuneet muutokset vaihtelivat pienistä suuriin. Sisällöllisesti pienikin muutos saattoi olla merkittävä, vaikka olikin helposti toteutettava: esimerkiksi ruohoa nyppiessäni kävelin aluksi takaperin, myöhemmin etuperin - ja kohtauksen vaikutus osoittautui aivan uudeksi.
Jokaisen esityksen jälkeen Ulla avasi keskustelun kysymällä katsojien ajatuksia juuri sillä hetkellä. Avatessaan suunsa moni katsoja altisti itsensä esiintymistilanteeseen. Jokainen katsoja esiintyi jakaessaan tuntojaan, mielikuviaan ja mielenmaisemiaan. Keskusteluissa tuli selvästi esille miten näkemykset samasta esityksestä ja kohtauksesta saattoivat olla täysin ristiriitaisia tai päinvastaisia. Teoksessani käsiteltiin henkilökohtaisia asioita. Niinpä keskustelijatkin kykenivät/joutuivat kääntymään itseensä ja tulkitsemaan omia näkemyksiään ja ajatuksiaan melko henkilökohtaisella tasolla.

Mitä prosessityöskentelystä voi oppia?

Kun aloin luopua teoksen alkuperäisestä muodosta, kun vihdoin uskalsin päästää prosessin käyntiin, oli se kuin sukeltamista mustaan veteen - vaikka pelkäänkin vettä. Kuuliaisesti ylläpidin pyrkimystäni päästä toiseen rantaan - näyttää heille teos, jossa on alku, keskiosa ja loppu. Nyt kritisoin tapahtunutta: jos kyseessä on prosessinomainen työskentely, miksi pyrin tekemään “kokonaisen teoksen” jokainen ilta? Miksi en esittänyt jotakin osiota viisi kertaa ja pyytänyt yleisöä lavalle tekemään jotakin muuta samaan aikaan? Miksi en esittänyt jonakin iltana kymmentä erilaista lyhytversiota ja aina välillä kuunnellut palautetta?Käytin lopulta hyvin pientä osaa niistä mahdollisuuksista, joita tällainen työskentelymuoto tarjoaa. Rajoja on toki luotava, mutta ajatus teoksesta - lopputuloksesta - jossa on oltava alku, keskiosa ja loppu kahlitsi minua esitysillasta toiseen.
Projektin edetessä aloni huomata väsyväni muutosehdotuksiin: edellistenkään iltojen muutokset eivät olleet vielä täysin istuneet paikoilleen teoksessa. Usein esityksen aikana mietin ja muistelin mitä tulee seuraavaksi: oli hankalaa olla fyysisesti läsnä esiintymistilanteessa ja samalla ohjata teosta uusine muutoksineen. Yhtä vaikeaa oli siirtyä esiintyjän/tekijän elämyksellisesltä tasolta keskustelijaksi , ikäänkuin ulkopuoliselle tasolle. Näiden tasojen välillä tasapainottelu jäi välillä itselleni kuin harmaaksi maisemaksi, jossa kääntyilin suuntaan jos toiseen - tosin, juuri nämä ongelmat tuntuvat tässä prosessissa opettaneen eniten.
Yleisökeskustelu opetti, että katsojille voi antaa fyysisen kokemuksen. Vaikka katsojien tulkinnat olivat usein psykologisia, visuaalisia ja kompositionaalisia, poikkeuksiakin oli. Esimerkiksi eräänä iltana pyrörimiseni oli raskasta ja sai ainakin yhden katsojan kokemaan olonsa raskaaksi, suorastaan ahdistuneeksi, vaikka yleensä pyöriminen liikkeenä oli katsojalle keventävä kokemus. Joinakin iltoina en hengittänyt vapaasti esityksen aikana ja se huomattiin: jotkut katsojatkin tunsivat jäykistyvänsä. Huomaan esiintyjänä olleeni sokea omille fyysisille tuntemuksilleni, ja sille, että olen samalla sulkenut fyysisyyden tuntemuksia myös katsojilta. Esimerkiksi hieroessani sormiani yhteen, en ole tuntenut miltä se oikeasti tuntuu vaan olen suorittanut teon automaattisesti - ja samalla sormien hieronta on liukunut ohi merkityksettömänä niin itselleni kuin muillekin. Juuri fyysisyyttä syventääkseni pidentäisin nyt esitysten välistä aikaa moninkertaisesti ja valitsisin ohjaajan, joka auttaisi muutosten valinnassa. Seuraavaa projektia ajatellen haluaisin etsiä ja tutkia mahdollisuuksia fyysisen läsnäolon ja liikkeen kannalta. Kuinka pystyä olemaan läsnä esiintyjänä muutosten ristitulessa? Kuinka olisi mahdollista pysyä fyysisenä, antaa liikkeen kantaa (juonenkertomisen ja sisällön painottamisen sijaan)?
Kaiken kaikkiaan prosessinomaisen tekemisen esittäminen on vähäistä suhteessa tämänhetkiseen tanssiesitysten tarjonnan määrään: “keskeneräistä” ei näytetä. Yleisö osoitti kuitenkin valmiutensa ja halukkuutensa ottaa osaa keskusteluun ja seurata teosta, joka ei ollut “koskaan valmis”. Lyhyen Suomesssa oloni aikana olen huomannut kaipaavani yleisönä - ja myös kollegana - esiintymistilanteita, joissa taiteilijat näyttäisivät vielä työn alla olevia teoksiaan ja keskustelevat niistä. Tämä antaisi yleisölle mahdollisuuden katsoa tanssia eri näkökulmista. Pienimuotoisten tai keskeneräisten teosten näyttäminen koetaan Suomessa opiskelijoiden ja nuorten tulokkaiden (joihin lasken itsenikin) töiden esittelyksi. Työssään pidemmälle edenneiden taiteilijoiden työprosessin seuraaminen olisi kuitenkin antoisaa niin muille tanssitaiteilijoille kuin suurelle yleisöllekin. Jo kypsien taiteilijoiden puhe tanssista omien teostensa valossa, laajentaisi tanssin ymmärtämystä, (tästä hyvä esimerkki mm. Riitta Pasanen-Willbergin lisensiaatintyöhön kuulunut, koreografista prosessia kuvannut työnäyte Sivuaskel-festivaalilla 1996). Valmiiksi kutsumamme teokset saattaisivat myös tulla “yhä valmiimmiksi”. Kaiken kaikkiaan haluan kyseenalaistaa tarpeen/i tehdä aina valmiita teoksia. Valmiin teoksen kyseenalaistaminen on johtanut minua myös kyselemään: kuka/mikä kontrolloi minun taiteellista tekemistäni tässä yhteiskunnassa? Kuka määrää tanssin arvot ja arvon?


Pia Lindy (elo-syyskuu 1998).

Monday, 8 August 2016

Ajatuksia vertaistuesta - välittämisestä taiteen tekijöiden ja toimijoiden välillä

Palasin lukemaan keväällä 2016 kokoamaani listaa ajatuksista liittyen ammattilaisten vertaistukeen. Päätin julkaista listan myös tässä blogissa - taiteen tekijöiden ja toimijoiden välinen keskinäinen vuorovaikutus, kommunikaatio ja välittäminen on merkittävä osa isompaa kokonaisuutta.

Esittelin näitä omista kokemuksista ja muiden tekijöiden kanssa erilaisissa tapaamisissa käytyjen keskustelujen pohjalta heränneitä ajatuksia Yhteisö tanssii ry:n, Itäisen tanssin aluekeskuksen ja Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat ry:n yhdessä järjestämässä tapaamisessa Joensuun taidekeskus Ahjossa keskiviikkona 27.4.2016. 

Näkökulmia Yhteisötanssiin -tapaaminen Joensuussa Taidekeskus Ahjossa ke 27.4.2016

Pia Lindy: Kohtaamisen merkityksestä - ajatuksia ammattilaisten vertaistuesta ja verkostoista  

muistilista, joka toimi alustukseni pohjana: 

Jo pieni joukko on iso tuki -  ei ole mitään väliä tuleeko paikalle 2 henkilöä vai 20 (yli 20 on itse asiassa aika hankala keskustelun kannalta)
Kahvittelua ja keskustelua - aikaa ja tilaa kertoa omista töistä ja kuunnella tois(t)en. 
Tsemppaus ja jakaminen, murheet, ilot, onnistumiset, kysymykset, orastavat ideat ym.
Tullaan helposti kysymyksiin taiteilijan hyvinvoinnista ja jaksamisesta.

Kuulumisen tunne 
1. erityisesti jos kokee työnkuvansa kovin erilaiseksi tai 
2. on persoonallisuudeltaan sellainen ei niin helposti ryhmäytyvä 
3. on pätkätyöläinen, vaihtaa projektista ja työryhmästä toiseen
4. tai jotain muuta

Mitä puhutaan, mistä ja miten? Verkottumisen ja kohtaamisen laatu
Monien tekijöiden tunteminen - toisten tarpeiden ja osaamisen tietäminen - tiedon ja työn jakamisen lisääntyminen.
Voiko taiteen kilpailua - toimijoiden välistä kilpailua välttää - sen sijalle tasa-arvoisuutta, tietynlaisten arvojärjestelmien, odotusten, oletusten, normien ja hierarkioiden purkua.

Erilaiset tekijyydet synnyttävät erilaisia tekoja!
On hyvä, että eri ikäiset ammattilaiset ja muut toimijat löytävät ja syventävät yhteistyön tapoja.
Miten tekijä kuvaa kokemustaan ja työnkuvaansa tai kertoo/kuuntelee toisten puheita/kokemuksia.
Vertailu on mahdotonta ja usein niin turhaa, musertavaakin. 

On mahdollista ottaa inhimillisyys nimittäjäksi - ihmisillä on kyky asettua toisten asemaan ja pohtia asioita, kokemuksia, jotka eivät ole identtisiä omien asioiden ja kokemusten kanssa. 
Osallistumisen ammattilaisuus on myös tämän harjoittamista!

Miten tietoa jaetaan, miten tietoa omitaan, miten tietoa tuetaan jne?
Onko koskaan valmis, tarpeeksi koulutettu, tarpeeksi kokenut, tarpeeksi tietävä, tarpeeksi taitava? 
Oman ja toisen osaamisen tunnistaminen ja tunnustaminen. 
Voisiko vertaistuki olla vahvistava tekijä? 
Kriittistäkin keskustelua ja keskeneräisyyden hyväksymistä!

Kaikkia projekteja ei voi esittää kirkkaina ja selkeinä kokonaisuuksina tai lineaarisina jatkumoina - kaikesta ei voi tuottaa huipputason dokumentaatioita ja jaettuja yhteisiä kokemuksia. Se ei mitenkään tarkoita etteivätkö nämä projektit olisi olleet merkittäviä ja tärkeitä.



Minkälaisia ovat luovat prosessit? Onko prosessi aina samanlainen? Onnistuuko, jos luo yhdenlaisen käytännön, jota sitten aina toteuttaa? Viekö tämä tie Roomaan? Vai Raumalle? Minne haluan mennä tai joku muu? Tarvitaanko halua? Tarvitaanko suunta? Miten puhua tästä?

Friday, 17 June 2016

Jotain ajatuksia vapauden rajoittamisesta ja paljon kysymyksiä

Tällä hetkellä työskentelen yhdessä erään toisen taiteilijan kanssa monivuotisessa improvisaatioon syventyvässä projektissa.  Improvisoidessa ja taiteellisten prosessien aikana tunnistan sukeltelevani ideoiden, näkyjen, kokemusten tuntemattomissa ja hahmottomissakin kerroksissa - eri hetkinä syntyy ja artikuloituu erilaisia muotoja ja rakennelmia - liikkeinä, ääninä, sanoina, mielikuvina. Kokemuksesta jää aina jotain artikuloimatta, ilman muotoa - tuntemattomaksi. Jotain voi myös purkautua, muuttua, yllättää - tekoina, ideoina, suunnitelmina ja muistoina. 
Kaikkea ei voi millään vangita tai valjastaa.  
Kaikki ei tule näkyville samalla hetkellä.

 Alkuvuodesta luin Ruth Firstin kirjan 118 days, joka on hänen ajatuksistaan ja kokemuksistaan vankilassa eristyksessä olemisesta 1960-luvulla.  Ruth First oli yksi Etelä-Afrikan Apartheidin vastustajista. Kirja sai minut miettimään vankilaa ja vapauden rajoittamista. Mitä ihmiselle tapahtuu vankeudessa - hänen kokemiselleen ja kokemuksilleeen? Muistan lukeneeni Vaclav Havelin kirjeitä vankilasta vaimolleen Olgalle ja miettineeni samaa. 

Mietin myös tätä aikaa; mitä tai miten mahdamme puhua tästä ajasta 25 -30 vuoden kuluttua?  Muistammeko silloin niitä suuria vääryyksiä, joita tapahtui tiettyjä ihmisryhmiä kohtaan tänä aikana? Ihmettelemmekö miten oli niin paljon ihmisiä, jotka eivät vastustaneet julmuuksia tai vääryyksiä, joita tapahtui lähes heidän silmiensä alla?  Mitä itse ajattelen tapahtumista, joihin olisin tai isommalla joukolla olisimme ehkä saattaneet vaikuttaa, mutta emme jostakin syystä tehneet mitään? Tunnistanko syyn, joka lamautti - passivoi - vangitsi?
Puhummeko sankareista, pelastajista ja ihmisistä, jotka nousivat valtavirtoja ja koneistoja vastaan? Puhummeko tekijöistä ja teoista, jotka pelastivat ihmishenkiä vai muistammeko vangitsijat? Tunnemmeko omantunnon tuskia, syyllisyyttä tai voimattomuutta?
Normit, odotukset, ideaalit ja arvot voi nähdä tai kokea omanlaisinaan vankiloina, joihin aina löytyy vartijoita töihin - talkoovoiminkin.  


Voinko koskaan ymmärtää miltä vankina oleminen tuntuu, jos en ole ollut vankilassa? 

Vankeuden täytäntöönpanon tavoite, ote suoraan Suomen laista:  Vankeuden täytäntöönpanon tavoitteena on lisätä vangin valmiuksia rikoksettomaan elämäntapaan edistämällä vangin elämänhallintaa ja sijoittumista yhteiskuntaan sekä estää rikosten tekeminen rangaistusaikana.

Vankeutta voi käyttää myös vertauskuvana - ikään kuin - olen ajatusteni, roolini, kehoni sekä ympärillä olevan länsimaisen kulttuurin ja sivistyksen vanki. En välttämättä edes tiedosta minkälaisia periaatteita vaalin ja mistä ammennan varmuuden olla näiden periaatteiden takana?  
Jos ei itse tiedä olevansa vanki tai vankilassa, mutta muut määrittelevät tai näkevät sen. Onko se silloin vankeutta tai mennäänkö vankeuteen aina tahtomatta? Kuka haluaa vangiksi ja vapauttaan, valinnantekojaan rajoitettavan? 
Puhumattakaan vangitsijoista, vallasta ja rajaamisesta kuten orjuudesta, ihmiskaupasta, syrjinnästä, valkoisen miehen (rodun) kolonialisoivasta otteesta ja sokeudesta.
Heti perään voi alkaa miettiä rangaistuksia ja niiden sopivuutta ja kysyä: Miksi yhä rangaistaan, vaikka on todettu rankaisemisen olevan huono ratkaisu haitallisten tekojen kitkemiseksi? 
Kuinka merkittävää on syyllisyys ja että kokee sitä?
Entä sitten, jos ei koe tehneensä väärin?



Riittämättömyyden tuntu ja kiire - nekin vangitsevat. Joskus luulen meneväni hurjaa vauhtia eteenpäin tai moneenkin suuntaan, mutta olenkin jumahtanut toistamaan samoja toimintakaavioita, ajatusratoja uudestaan ja uudestaan. Samat kuviot toistuvat, vaikka paikka tai tilanne olisi vaihtunut monta kertaa. Mitä järkeä on matkustaa kauas, jos ajatukset yhä pyörivät samoissa kiemuroissa? Mitä järkeä etsiä koko ajan uutta, jos en pysty kokemuksen tasolla uusiutumaan, päästämään irti asenteista tai ajatustavoista.

Mitä on siis on vapaus 
- näkemistä   -  kokemista -   ajattelua - vastuuta - välittämistä?