Sunday 10 September 2017

Sumussa tanssimisen taitoa - ajatuksia taiteilijana toimimisesta erilaisissa ympäristöissä ja konteksteissa

Minua kiinnostaa miten tanssitaide ja taiteilijat asettuvat arjen ympäristöihin. Perinteisemmän taidekontekstin ulkopuolella toimiminen saattaa usein viedä tilanteisiin ja kohtaamisiin, joissa kellään ei ole valmiita taiteellisen työskentelyn ja yhteistyön toimintamalleja tai rakenteita, joihin nojata tai joita seurata. 

Taiteilijan /ryhmän on luotava itse toimintamallinsa ja samalla avauduttava yhteistyölle ja vuoropuhelulle muiden projektissa mukana olevien kanssa. Erilaisissa konteksteissa toimiminen nostaa esille monia käytännön kysymyksiä.  Esimerkiksi kun puhutaan yhdessä tekemisestä on niin ketkä silloin tekevät yhdessä? On taiteilija/t ja projektin osallistujat (jos kyseessä on projekti, johon osallistutaan). Onko muita tai ketä muita on? Ketkä kaikki mahdollistavat juuri tämän projektin tapahtumisen?  Miten alueen muut toimijat ovat mukana tai vaikuttavat? Entä ne kaikki muut alueella olevat, jotka tavalla tai toisella ovat mahdollisesti projektin vaikutuspiirissä, jopa haluamattaankin tai vahingossa ohikulkijoina tms.? Huomaanko taiteilijana kaiken sen avun ja tuen jota projekti saa erilaisin tavoin? Osaanko pyytää apua tai tukea, jos sitä ei ole tai sitä tarvitaan? (Herkistynkö, häiritsenkö, höösäänkö...)

Suunnitelman ja käytännön toteutuksen (ja mitä kaikkea näiden välillä tai välissä tapahtuu) kanssa eläminen ja tekeminen on aina omanlaisensa seikkailu. Miten päästää irti paperille kirjoitetusta, edetä sanoista tekoihin ja olla silti “hyvällä tavalla suunnitelmallinen”.

Tärkeänä painotuksena on usein, että taiteilija ei etukäteen päättäisi osallistujien puolesta mitä tehdään  - on mentävä paikan päälle ja kysyttävä mitä halutaan -  ja toimittava näiden vastausten pohjalta. Ajatus on hyvä ja auttaa purkamaan mahdollisia hierarkkisia asetelmia ja ylhäältäpäin ohjailua. Stereotypinen oletus siitä, että taiteilija tulee, kaataa tietoa ja sivistystä, luovuutta ja merkityksiä passiiviseen osallistuja-vastaanottajaan on ärsyttävä ja ylimielinen.


Mielessäni pyörii silti kysymyksiä  liittyen käytäntöihin sekä taiteilijoiden osaamiseen ja ammattitaitoon. Mitä jos yhteisöön/yhteisön luo tuleva taiteilija kuitenkin ehdottaisi ideoitaan tai toimintatapoja ja saisi ihmiset osallistumaan?  Mitä, jos taiteilija tekee ja osaa jotain muuta kuin mitä yhteisön jäsenet ovat ennen nähneet tai tehneet. Tässä tarkoitan sitä, että on paljon asioita,  joihin en esimerkiksi itse ole perehtynyt syvällisemmin. Kun joku asiaan perehtynyt esittelee minulle ideoitaan ja löydöksiään, saatan vaikuttua/inspiroitua ja intoutua tekemään jotain tavalla, joka on minulle täysin uutta ja voin ehkä  nauttiakin siitä. Jos en olisi nähnyt tai kuullut näitä esiteltyjä ideoita ja löydöksiä, minulla ei ehkä olisi tullut uusia kokemuksia tai näkökulmia. 
Taiteilijalta yhä vaaditaan halua jakaa, osallistua ja hereillä olemista - välittömyyttä. Pohdiskelu yhdenvertaisuudesta, yhdessä tekemisestä, eri rooleista, monenlaisista osaamisista, vuoropuhelusta ja jakamisesta on jatkuvasti tarpeen. 
On paljon asioita, joiden suhteen on/olisi hyvä olla tiedostava ja herkkä. On tärkeää yksittäisenä taiteilijana tiedostaa miten monenlaisuus ja moniarvoisuus todentuvat omissa teoissa ja kohtaamisissa.
Tärkeää on myös huomioida minkälaisia mittareita ja puhetapoja taide-organisaatiot, eri tilaajat, rahoittajat ja yhteistyökumppanit käyttävät taideprojektien toteutumisen,  onnistumisen tai epäonnistumisen ym. lukemisessa. Miten organisaatiot ja eri toimijat kuuntelevat osallistujia, taiteilijoita tai lukevat taiteen tapahtumisia? Ovatko organisaatioiden, tilaajien, rahoittajien, toimijoiden mittarit ja puhetavat aina samat ja mitä niillä vahvistetaan? Tiedostanko taiteilijana omat puhetapani ja omat odotukseni suhteessa ulkopuolelta tuleviin odotuksiin? 

Taide tarjoaa mahdollisuuksia niin tuntemattoman kuin tutun kohtaamiseen ja sietämiseen. Valmiita vastauksia ei ole. On hankalaa jos osallistujien tai yhteistyökumppanien ennakkokäsitykset tai odotukset yhdessä toteutettavasta projektista ovat niin vahvoja, että ne määrittävät tekemistä jo etukäteen. Hankalaa on myös se, jos taiteilijana olen määrittänyt alueen ja osallistujaryhmän etukäteen (ja ylhäältä päin) tietynlaiseksi esim. syrjäytyneet, keski-ikäiset...

“Eyes see what they are used to see” - miten nykytaide, nykytanssi ja esitystaide sitten elävät taidekentän ulkopuolella. Nykytaiteilijana saatan joskus kokea hetkittäistä avuttomuutta siitä, jos esille tulevat halut, odotukset ja ajatukset projektiin liittyen saattavat poiketa paljonkin omistani ja koen olevani väärä ihminen toteuttamaan haluttua. Miten pysyä avoimena tai olla silti lupaamatta liikoja ja tekemättä täysin itseä ja omia taitoja vastaan? 

2 comments:

  1. Puhuttelevaa tekstiä.
    Ryhmään osallistujana näkisin,että osallistujien ennakkoon määrittelemät tsi vaatimat toiminnat ja odotukset ryhmän toteutuksista jättää vähemmän tilaa spontaanille luovuudelle.Samoin mahdollisesti ryhmässä aito läsnäolemisen tila kuolee.Taiteilija luo meille ryhmäläisille raamit omien kokemusten, taitojen, näkemyksen ja suunnittelun pohjalta.Hän kuuntelee itseään,ei itseään vastaan.Ryhmässä kuuntelemme itseämme jokainen ja toisiamme.
    Toimiva ryhmä tarvitsee raamit ja rajat, jotta se on turvallinen.
    'Luovuus tarvitsee rajat :)'
    Kiitos toimivista tanssiryhmä-kokemuksista

    ReplyDelete
    Replies
    1. Kiitoksia lämpimästi Heli kommentistasi! <3

      Delete